R.I.P. Vekkula
Lukufiilis keräsi neljältä kirjoittajalta muistoja yhdestä Helsingin huvipuiston rakastetuimmasta laitteesta. Mitä muistoja sinulla on ikonisesta, oudostakin, Vekkulasta? Mikä oli temppuradan viehättävin kohta? Kuumottiko jokin, pelottiko peilisali? Kävelitkö vinon huoneen ilman käsiä läpi?
Jaa merkittävin kokemuksesi somessa!
***
Minua ahdistaa huvipuistolaitteet, joissa pitää olla kieputeltavana turvalaitteissa. Vekkula oli suosikkini lapsena, koska siellä oli ainakin näennäinen vapaus suunnnistaa, miten haluaa. Silti siellä oli oudon kuumottavaa. Vekkulassa oli uv-valoissa hohtavia graffiteja ja tunne siitä, että on tekemisissä ”alamaailman kanssa”. Tuntui siltä, että joku tarkkailee jatkuvasti, mutta kukaan ei tule pelastamaan. Rakastin Vekkulan ”kristallimusiikkia”, sen kuuleminen toi aina jännityksen mahanpohjaan. Suosikkini oli ”painoton huone”, jonka ”painottomuuden” kuvittelin johtuvan oikeasti painovoiman puutteesta enkä vinosta lattiasta.
– Iida Sofia Hirvonen, vapaa toimittaja
Vekkulan ”laavakäytävä” oli minulle aina suuri leivänpaahdin. Liikkuvissa portaissa sai tehtyä pelonsekaiset lonkankoukistaja-venytykset, ja mattoliukumäessä pääsi muutamaksi sekunniksi lähikontaktiin seuralaisensa kanssa.
– Elsa Tölli, lavarunoilija
Muistan kun olin siinä 8-vuotias ja me isän kanssa lähdettiin oikein Helsinkiin lomalle, isä ja poika, 1998, ja tietysti matkaan kuului pistäytyminen Lintsillä (ja Korkeasaaressa, mutta se oli niin surullista, oikein hellenistinen vanhan ajan tragedia ettei siitä sen enempää), mutta koska olen aina ollut oikein mega-luokan nynny näissä ”laite-asioissa”, so. en uskaltanut silloin palopostinkorkuisena enkä kyllä vieläkään yhteenkään laitteeseen paitsi VEKKULAAN (jos Vekkulan yhteydessä nyt ”laitteesta” voidaan edes puhua), ja siihenkin vasta hattaranjälkeisessä sokerihumalassa ja kaiken pidättyväisyyden sakkaroimana, ja muistan kuinka Ihmeellinen se oli se huone jossa kävellään vinosti ylöspäin ja mitä hemmettiä jalat tuntui aivan lyijyltä! Sellainen on vastoin painovoiman lakeja! En ymmärtänyt sitä silloin, enkä ymmärrä sitä kyllä vieläkään. Harmillista etten käynyt Vekkulassa sittemmin kertaakaan uudestaan, en edes nyt, vaikka Vekkula sijaitsee niin lähellä mun kotia, että se ois periaatteessa mun olohuone jos tämä talo vain siirtyisi 200 metriä kaakkoon. Toisaalta hyvä juttu tämä ei-käyminen, sillä nyt Vekkula pysyy mulle aina ikuisesti lapsekkaan Mahdottomana ja maagisena paikkana, aikana jota tuskin saan enää takaisin… Eläköön Vekkula!
– Miki Liukkonen, kirjailija
Vein 12-vuotiaan poikapuoleni kesän lopuksi Lintsille, ja Vekkulan loppuliukumäessä hän laski edelläni. Vauhdissa lippalakki lensi hänen päästään ja jäi matkan varrelle. Kun mattoni ohitti kohdan, jossa lippalakki oli pudonnut, huvipuistotyöntekijä nokkelasti nakkasi sen vatsani päälle. Minähän makasin matolla huutaen kuin palosireeni – en uskaltanut edes istua, kun vauhti tuntui niin hurjalta.
– Outi-Illuusia Parviainen, kirjailija