Rocktähteydestä ja kirjoittamisesta
Elokuussa 2017 istuin Helsingin Worldconissa satojen ihmisten edessä samassa paneelikeskustelussa tieteis- ja fantasiakirjallisuuden konkareiden, Walter Jon Williamsin, Karen Lordin, Elizabeth Bearin ja Mary Robinette Kowalin kanssa. Keskustelumme aihe oli My First Novel – How to Get Started. Nelisensataa ihmistä vetävä sali oli lähes täynnä. Tilanne olisi saattanut herättää kauhua, mutta tunsin oloni oikein mukavaksi. Lavavalojen syleily tuntui mahtavalta.
Vaikka tiedostin olevani paneelissa kiintiösuomalaisena enkä suinkaan kirjallisten ansioideni tähden, koin eläväni urani rocktähtihetkeä.
Saman vuoden helmikuussa olin julkaissut kirjoituksen, jonka allekirjoitin tuoreen ensikoiskirjani julkaisun nostattamassa huumassa Erika Vik, Esikoiskirjailija:
Muistan miltä trilogian avausosan viimeisen pisteen painaminen käsikirjoituksen ensimmäiseen versioon tuntui. Se oli hämmästyttävää. Tyhjää ja täyttä samaan aikaan. Saattaa olla, että kumpaankin silmääni ilmestyi yhtäaikaisesti sitkeä roska.
Olin kirjoittanut kokonaisen kirjan.
Totta. Olin kirjoittanut romaanin, ja nyt se oli kustannettu ja istuin yleisön edessä keskustelemassa siitä maailmantähtien kanssa. En ollut enää ”vain” Erika. Olin Erika Vik, kirjailija.
Syyskuussa tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun Kaksosauringot-trilogiani päätösosa julkaistiin. Matka ei ollut mutkaton: lukuisten hylkäyskirjeiden, rankan editoinnin ja uudelleenkirjoittamisen jälkeen onnistuin ylittämään julkaisukynnyksen työskenneltyäni sarjan parissa noin kahdeksan ja puoli vuotta.
Kävin vastaanottamassa ensimmäisen kustannussopimukseni koko trilogiasta Gummeruksen Lapinlahdenkadun toimistolla keväällä 2016. Kotimatkalla katselin bussin ikkunasta puiden takana laskevaa kevätaurinkoa. Mielessäni eivät väikkyneet kustantamon taatusti loisteliaat pidot, joista pääsisin nyt osalliseksi, tai tuleva kuuluisuuteni, johon esikoiskirjan julkaisu väistämättä johtaisi (ei johtanut).
Pohdin sananvastuuta. Hetkessä oli painoa, joka on leimannut koko kirjailijuuttani. Loreldonin nimissä, minulle oli annettu tämä mahdollisuus, enkä tulisi tuhlaamaan sitä kirjoittamalla vailla sydäntä ja riittävän painavaa sanottavaa.
Esikoisromaanin ilmestyminen ei tuntunut hyvältä pelkästään siksi, että ylitin julkaisukynnyksen. Se tuntui hyvältä koska koin hetkeksi voittaneeni hahmottoman hämärän, taistelun, josta tiesin vain minä itse.
Esikoisromaani ilmestyy vain kerran. Toisinaan kaipaan takaisin siihen herttaiseen tietämättömyyteen, kun kustannusalan todellisuus ei ollut vielä ehtinyt murjoa hattaraisia haaveitani.
Eräässä blogihaastattelussa vertasin kirjailijuudesta haaveilua unelmaan rocktähteydestä. Päiväunissamme näemme esiintymislavalla säkenöivän hahmon, joka huudattaa kymmentuhatpäistä stadionyleisöä. Samalla unohdamme suloisesti, kuinka paljon sinnikkyyttä, ammattitaitoa ja silkkaa tuuria tuon hetken saavuttaminen vaatii. Kun savukoneet hönkäisevät ja valotrussista riippuvat spotit piirtävät esiin karismaattisen hahmon, yleisö näkee tehdyn työn määrästä ainoastaan jäävuoren huipun.
Eikä yksi hittibiisi – tai kauden kohutuin bestseller – takaa vielä loisteliasta uraa.
Saattaa olla, ettei kukaan enää huomaakaan seuraavaa mestariteostasi. Ovi joka on hetkeksi auennut voi läimähtää aloittelevan kirjailijan kasvoille, jos tarjoamanne teos ei sovi kustannusohjelmaan. Kirjailijuus on loputonta haaveiden pystyttämistä vailla varmuutta niiden onnistumisesta, ja siksi pöytälaatikko saattaa olla monelle turvallisempi tila kuin parrasvalot. Ehkä onnellisin on lopulta iloinen harrastelija.
Toisinaan kirjailijuus tarjoaa myös huikeita onnistumisia. Silloin taivas näyttää hetken kirkkaammalta.
Worldcon-paneelin tapaisia rocktähtihetkiä tuskin tulee enää toiste eteen urani aikana. Enhän tiedä varmuudella tuleeko edes seuraavaa romaania.
Välillä lavavalot himmenevät, ledien kirkkaus kohdistuu toisaalle. Moni lupaava teksti sedimentoituu pöytälaatikkoon ja saattaa kadota myös tekijänsä mielestä. Ainoa mikä varmasti jää on kirjoittaminen.
Useampi rocktrilleriäni varten haastattelemani artisti kehui pienten klubien intiimiä tunnelmaa. Vaikka he olivat kokeneet väkijoukkojen hurmoksen esiintyessään suurilla lavoilla, he kertoivat keikkailevansa mieluiten siellä missä pystyvät olemaan yksittäistä kuulijaa lähellä. Ehkä myös lukukokemuksen intiimiydessä – lukijan ja tekstin kohtaamisessa, jota kirjailija on saanut kätilöidä – piilee kirjallisuuden kaunein taika.
Itselleni viehättävintä tarinoiden luomisessa on se, kun siitä mikä on aluksi ollut pelkkä idea tulee totta. Tavu tavulta, lause kerrallaan. Sen hohto ei ole himmentynyt lapsuudessani koetusta hetkestä, jolloin ensi kertaa lumouduin kirjoittamisesta.
Julkaiseminen on lopulta toisarvoista, sillä valo joka lämmittää varmimmin tulee sisäpuolelta.
Erika Vik on kirjailija, kuvittaja, LANU! kirjallisuusfestivaalin vastaava tuottaja ja teiniaikoinaan punkbändissä soittanut luokattoman huono ex-basisti. Rokkiromaaninsa Luonasi ikuisesti (Atena) lisäksi hän on kuluvana vuonna julkaissut grooming-ilmiötä käsittelevän nuortenkirjan Olivia online (S&S).