Timo Parvelan fantasiaseikkailu Tuliterä rikkoi ennakkoluuloni fantasiaa kohtaan
Ala-aste-aikojeni lopulla Soturikissat -niminen fantasiakirjasarja oli kovassa nosteessa. Muistan elävästi, kuinka innostuneita monet luokkakaverini siitä olivat. Jostain syystä minua oli jo pidemmän aikaa kiinnostanut tosielämän tapahtumat sekä nuorten seikkailu- ja dekkarikirjallisuus, enkä sen vuoksi ollut kiinnittänyt huomiota fantasiakirjallisuuteen. Luettuani kaikki koulukirjaston valikoimissa olleet Neiti Etsivä-kirjat, aloin etsiä uutta luettavaa. Koska pidin jännityksestä, opettajani suositteli minua kurkkaamaan kirjaston fantasianurkkaukseen.
Fantasia, ja erityisesti ikisuosittu Harry Potter-kirjasarja oli tuolloinkin suosittu ja sarja oli tietenkin tuttu myös luokkani Soturikissa-faneille. Muistan, kuinka luokkakaveri kannusti ja sanoi, että sarjan ensimmäinen osa, Viisasten kivi, tulisi viemään minut mukanaan. Seuraavalla lukutunnilla avasin ensimmäisen Potterini, ja ne sillä tunnilla lukemani kolmekymmentä sivua jäivät toistaiseksi ainoiksi lukemikseni Potter-sivuiksi. Tylypahka ei vienyt minua mukanaan, eikä fantasiakirjallisuuden lukemisesta koskaan tullut minulle tapaa. Tähänkään ikään mennessä en ole lukenut kovinkaan montaa genren teosta.
Kohtasin kuitenkin vihdoin kymmenen vuoden takaiset ennakkoluuloni ja tartuin lapsuuteni klassikkokirjailija Timo Parvelan fantasiaseikkailutrilogian ykkösosaan nimeltä Tuliterä. Teos on voittanut julkaisuvuonnaan 2007 Topelius-palkinnon. Teoksessa mielenkiintoista on, että se jatkaa siitä, mihin kansalliseepoksemme Kalevala jäi. Romaani kertoo kahdesta viidesluokkalaisesta kaveruksesta, reippaasta ja puheliaasta Ahdista sekä vetäytyvämmästä Ilmarista, joita yhdistää isiensä katoaminen samoihin aikoihin. Tarinan aikana he saavat tietää olevansa Sammon vartijoiden perillisiä.
Arvelin lukukokemukseni alussa, että tällekin teokselle kävisi samoin kuin Harry Potterille ollessani viidennellä luokalla – eli se jäisi kesken. Tuntui, etten päässyt tarinaan mukaan ja ajatukseni harhailivat. Luin jotain Väinämöisen kanteleesta, koulun kevätjuhlasta ja nurmikkoon vajoavasta rehtorista, mutta en pysynyt kärryillä. Halusin viihtyä kirjan parissa ja päätin etten luovuta sen suhteen. Jonkin ajan kuluttua havahduin. Olin päässyt juonen kyytiin ja huomasin, kuinka syvästi olin keskittynyt. Tarinan jännittävät ja jopa yllättävät juonenkäänteet veivät minua eteenpäin, ja lukukokemusta kevensi Timo Parvelalle ominaiset huumorin pilkahdukset. Kirjan ehkä hiukan näsäviisas huumori muistutti minua lapsuuden lukuhetkistä Ella-kirjojen parissa.
Lukukokemukseni oli lopulta positiivinen yllätys. Pidin erityisesti siitä, että tarinassa liikutaan tosi- ja fantasiamaailmoiden välillä. Ehkä se teki tarinasta helpommin lähestyttävän. Vaikutuin, kuinka suuressa osassa teoksen juonessa on ilmastonmuutos ja ekokatastrofit. Tässä nuortenkirjassa olikin mielestäni sopivassa suhteessa jännitystä, huumoria ja ajankohtaisia teemoja. Ohessa tutustuu raikkaalla tavalla Kalevalaankin. Suosittelen teosta erityisesti päähenkilöiden ikäisille, noin 5–6-luokkalaisille lukijoille, jotka kaipaavat seikkailua ja jännitystä. Ja muille suosittelen ehdottomasti tarttumaan teoksiin, jotka eivät heti tunnu omalta. Saatat huomata, että kuvitelmasi oli väärä tai ennakkoluulosi turhia. Ehkä löydätkin jotain innostavaa ja mielenkiintoista!