Vähemmän vihapuhetta, enemmän #Runopuhetta

Taiteen edistämiskeskus ja Suomen kirjailijaliitto järjestivät helmikuussa seminaarin #Runopuhetta, jossa käsiteltiin muun muassa runouden kustantamista, runokritiikkiä ja lavarunoutta. Runous on ajatonta, muuntautumiskykyistä ja merkityksellistä kirjallisuudelle – miksi runoutta siis kulutetaan niin vähän nykypäivänä?

Esitelmässään runoilija ja Turun yliopiston opettaja Daniil Kozlov mainitsi, kuinka yhteiskunnassa vallitsee mustavalkoinen käsitys siitä, että runoutta joko ymmärtää tai ei. Tosiasiassa, kuten niin monen muunkin maailman ilmiön kanssa, kyseessä on kuitenkin spektri. Seminaarissa tuli useaan otteeseen ilmi runon maine vaikeasti lähestyttävänä ja haastavana taiteenmuotona.

Räp-sanoitusten ja lavarunouden nähdään kuitenkin tuovan runoutta lähemmäs uutta sukupolvea, runouden löytäessä jatkuvasti uusia muotoja. Runoudesta puhuessa onkin oleellista tunnistaa, ettei runous ole todellisuudessa vain vaikeasti avautuvaa tekstiä, jota ymmärtääkseen tarvitsee pitkän koulutustaustan, vaan se on lähempänä meitä kuin uskoisikaan.

Runouden kustantamista käsittelevässä paneelissa, Poesian edustajalta Kristian Blombergilta kysyttiin, mihin hän sijoittaisi miljoona euroa, jotta runoutta saataisiin enemmän esille. Blomberg vastasi nopeasti ja varmasti: “Kulttuurisivujen tukemiseen.” Kulttuurisivujen tukeminen edesauttaisi runokritiikin syntymistä, mikä puolestaan innostaa lukemaan ja keskustelemaan. Runoteoksista kirjoittaminen näkyy myös välittömästi myyntiluvuissa.

Runouskritiikin ja laajemmin taidekritiikin merkitys saattaa usein unohtua ihmisiltä, mutta sitä ei tule aliarvioida: kritiikki tuo näkyvyyttä ja luo tilaa keskustelulle taiteesta. Kulttuurisivujen kritiikit raivaavat tilaa taiteelle ihmisten aamiaispöydissä siinä missä ulkomaansivut tuovat Brexitin aamukahvin kylkeen.

Kriitikko Vesa Rantama puhui seminaarissa runokritiikin haasteista. Haastavaa on muun muassa tasapaino – jos runokritiikin analyysi on liian vaikeaa, se tuottaa juuri sellaista runopuhetta, joka hylkii suuria massoja ja ylläpitää mielikuvaa runoudesta vaikeana taidemuotona. Samanaikaisesti runokritiikin on tarkoitus suositella, opettaa, yhdistää ja avata runouden esteettistä elämystä. Oleellisesti runokritiikki voi myös tuoda esille tavan, jolla runous tuottaa tietoa maailmasta missä elämme.

Maailma jossa elämme nyt hukkuu vihapuheeseen, joka kukoistaa erityisesti anonyymeilla internetalustoilla. Runoudelle taas on ominaista sen hitaus – runouden tekeminen vaatii aikaa, mikä onkin sen valtti, kuten WSOY:n Anna-Riikka Carlson, Poesian Kristian Blomberg ja Puru-kollektiivin Raisa Jäntti totesivat kustantamispaneelissa. Hitaasti ja huolellisesti syntynyt runous on täydellinen vastapaino sosiaalisessa mediassa nopeasti syntyneelle vihapuheelle – julkaisuille ja kommenteille, jotka on kirjoitettu hetken vimmassa ja postattu sitäkin nopeammin.

Kevään alku onkin hyvä aika tarttua runokokoelmaan ja ottaa enemmän aikaa runopuheelle, kuin vihapuheelle. Runoutta löytyy kaikenlaista, eroten kieleltään, sisällöltään ja esitysmuodoltaan – joten lue, kuuntele, koe ja iloitse! Kun löytää juuri itseä puhuttelevan runon, tunne on verrattavissa siihen riemuun, jonka kokee nähdessään auringon paistavan kolmatta päivää putkeen.