Vapriikin satunäyttelyssä riittää touhua

Kuva: Saarni Säilynoja/Vapriikin kuva-arkisto

Tampereen Vapriikki-museokeskuksessa voi nyt sukeltaa satujen maailmaan Olipa kerran, tarina satujen synnystä -näyttelyssä.

Viron kansallismuseon tuottama näyttely on tuotu Suomeen ja käännetty täkäläiseen satuperinteeseen sopivaksi. Mielestäni se on tehty oikein mallikkaasti, missä on auttanut esimerkiksi Lastenkirjainstituutti tuomalla vitriineihin vanhoja satukirjoja. Yhteistyöryhmään on kuulunut myös elokuvaohjaajia, folkloristeja, kirjallisuuden tutkijoita, animaattoreita ja kuvittajia, kerrotaan Vapriikin sivuilla. Vain taikalamppua esittelevän turbaanipäisen miehen dubattu ääni paljastaa, että kyse on tuontitavarasta.

Näyttelyyn astuessa kulissit ovat komeat. Pääsisäänkäynti käy isoon kirjahyllyyn avautuneesta aukosta. Valitettavasti vierailuni aikaan heti kaksi ensimmäistä toiminnallisuutta, narut joista vetämällä pitäisi tapahtua jotakin, ovat poissa käytöstä.

Museossa on monenlaista ääntä, videota ja syttyvää valoa. Siihen suuntaan museot ovat menneet jo jonkin aikaa, ja Vapriikki varsinkin on profiloitunut lapset huomioon ottavissa näyttelyissä. Ainakin kahdesti kanssavierailijani pelästyvät suuren taulutelevision kokoisia tekstitauluja, joiden hävyttömän kirkkaat, värilliset taustavalot rävähtävät päälle liiketunnistimilla. Toisaalta plussaa energiansäästöstä.

Näyttelyssä kerrotaan satujen synnystä esimerkiksi huoneessa, jossa valotetaan tunnetuimpien satujen alkuperäistä historiaa. Lumikeista, Tuhkimoista ja Ruususista on kiertänyt jopa tuhansien vuosien ajan eri versioita, ja edelleen samat sadut ovat erilaisia ympäri maailmaa. Italiassa esimerkiksi puhutaan näyttelyn mukaan Lumikin ihosta ei lumen- vaan marmorinvalkoisena.

Tietoa on tarjolla aika hyvä määrä, vain välillä tekisi mieli tietää jonkin asian taustoista enemmän. Loppua kohden näyttely muuttuu entistä osallistavammaksi ja tuntuu paikoitellen jopa teemapuistolta. Ensin saa olla Hannun ja Kertun Hannu ja työntää sormensa tai pienen luunkappaleen kaltereiden välistä ja kuunnella kuinka pahan noidan vastaus muuttuu valinnan mukana. Sitten voi taistella lohikäärmettä vastaan Wii Sports -videopeliä muistuttavassa huiskinnassa. Lopuksi museon päättää laserkenttä, jonka läpi on mentävä osumatta punaisiin valoviivoihin. Mieleen tulee ennemminkin Mission Impossible kuin seitsemän kääpiön seikkailut, mutta laserkäytävän on tarkoitus esittää saduille tyypillistä sankarin viimeistä koitosta.

Putkesta päästyään museovierailijan viimeinen pysähdyspaikka on rauhallinen huone, jossa voi lukea oikeita satuja oikeista satukirjoista, mikä on lähes itsestäänselvä mutta oleellinen ja hyvä lisä näyttelyyn.

Ulos astuessaan voi painaa nappia ja saada kuittipaperille tulostetun onnenkeksitekstin. Se kertoo, miten vierailijan oma satu jatkuu oikeassa maailmassa. Omassani luki “Älä usko ihmeisiin, luota niihin”.