Kirja-arvio: Aivot pellolle

Mikael Niemen teos Aivot pellolle on raadollisuudessaan hätkähdyttävä kuvaus syrjäytyneestä miehenalusta, joka näkee maailman inhorealistin silmin. Kohta edessä siintävä aikuisuus vaikuttaa turruttavan tylsältä 16-vuotiaan näkökulmasta, eikä nuoruudenkaan mahdollisuuksille riitä toivoa. Huominen tuntuu olevan vain uusi sivu kirjoitettavaksi kärsimyksen kirjaan. Lopultakin juuri kirjoittamisesta löytyy sisältöä ja apua ahdistukseen.

Päähenkilön joutuessa torjutuksi rakkaudessa alkaa hänen sisäinen taistelunsa ja oman sosiaalisen aseman etsiminen. Uuden alun myötä hän päättää ripustaa päälleen äitinsä vanhan siivoustakin ja jättää poskeensa räkäklimpin, tavoitteenaan jättäytyä ryhmien ulkopuolelle itsetietoiseksi oman tiensä kulkijaksi. Kapinallinen mieli näkee ikätoverinsa toivottomina tapauksina ja ainoa ystävystyminenkin tapahtuu vahingossa.

Todellisuutta pakeneva päähenkilö löytää helpoimman väylän kirjoittamisen kautta. Groteski ajatusmaailma tiivistyy ahdistusta ja vihaa tihkuviksi runoiksi, joita kukaan ei tunnu ymmärtävän. Poikkeuksen tekee vihreäsilmäinen tyttö, joka onnistuu vangitsemaan säälimättömistä runoista jotain, mikä muilta jää huomaamatta. Samainen tyttö herättääkin minäkertojassa kiinnostusta ja ihastumisen myötä toivo uudesta rakkaudesta syntyy. Ihastumisen kohde kuitenkin luulee toisen kirjoittaneen runot.

Vihan, yksinäisyyden ja rakkauden kaipuun turmelema päähenkilö kokee suuren kolauksen kun äiti löytää runot. Järkyttyneenä ja suhteellisuudentajunsa menettäneenä hän ajautuu tunnemyrskyn silmään, jossa kärjistynyt viha ja rakkaus käyvät taistelua.

Kirjan teksti on kaikesta naiiviudestaan huolimatta uskottavan oloista. Tarinan vaivaton eteneminen ja 16-vuotiaan kieleen samaistuminen on oiva osoitus Niemen kirjallisista kyvyistä. Vaikka kirja onkin julma ja kova, onnistuu se samalla olemaan hilpeä mustan huumorin turvin.