Ada Gootti ja juonen puute, liuta hahmoja ja kaunis kuvitus

Chris Riddell: Ada Gootti ja synkeä sinfonia (suom. Jaana Kapari-Jatta). Gummerus 2018.

Ada Gootti ja synkeä sinfonia jatkaa nuoresta goottitytöstä kertovaa sarjaa. Kirjailija Chris Riddell on myös kuvittanut teoksen. Hänen yksityiskohtaista ja mielikuvitusrikasta piirrostyyliään ei voi kuin kehua. Kirja on näyttävän näköinen myös ulkoapäin. Kansi kiiltää hopeisena ja sivujen reunat hohtavat vihreinä.

Kauniiseen ulkonäköön kirja jääkin. Juonen voi kuvata yhdellä virkkeellä: Ada Gootin isä on päättänyt järjestää Kalmatollon kartanon mailla musiikkifestivaalit, joihin on kutsuttu koko liuta erilaisia esiintyjiä. Loppuratkaisusta on hankala löytää minkälaista logiikkaa. Jotakin räjähti, mutta miksi?

Juonen sijaan kirja keskittyy tykittämään näyttämölle toinen toistaan erikoisempia hahmoja, jotka on nimetty Aku Ankka-periaatteella. Pienemmät lapset alkavat kikattamaan kuullessaan Donald Kuulotrumpetista, Tailor Tosinopsa-Swiftistä ja säveltäjä Ludwig van Tuuheakulmasta, kun taas aikuiset hymisevät ja virnistelevät viittauksille. Jokainen hahmo tuntuu parodioivan jotakin tunnettu henkilöä, mikä käy nopeasti raskaaksi. Kun viittausta ei heti ymmärrä, jää mieli askartelemaan nimen perään sen sijaan että keskittyisi siihen mitä seuraavaksi tapahtuu. Monet hahmoista omaavat kiinnostavia ominaisuuksia, kuten vaikkapa kameleonttisyndroomaa sairastava William Kaali. Näihin ominaisuuksiin ei kuitenkaan ehdi keskittyä kuin muutaman lauseen verran, kun jo seuraava hahmo astuu kehiin.  

Ennen pitkään hahmoja kertyy niin paljon, että on hankala muistaa, kuka on kuka. Tämä on näyttänyt tuottaneen vaikeuksia myös suomentajalle, joka on suomentanut Franz Sorbetin useita kertoja Franz Suupaltiksi. Tätä virhettä lukuunottamatta nimien kääntämisestä suomentaja Jaana Kapari-Jattalle täytyy antaa aplodit. Nimet ovat osuvia, niiden viittaukset ymmärtää ja ne on helppo lausua. Ikävä kyllä muu teksti ei ole yhtä hyvää. Lauseet ovat tönkköjä ja sisältävät runsaasti loppuunkuluneita adjektiiveja, jotka saavat tekstin kuulostamaan siltä kuin se olisi alakoululaisen kynästä. 

Kirjaa lukiessani olin lievästi sanottuna pettynyt, sillä olin odottanut siltä enemmän. Chris Riddell on yksi lempikuvittajistani mielikuvituksekkaan tyylinsä vuoksi, mutta selvästikään hänen ajatuksensa eivät taivu kunnolla tekstiksi. Joku muu saattaa olla eri mieltä, sen verran tiuhaan tahtiin viime aikoina on julkaistu Ada Gootti- sekä samantyylistä Ottilia-sarjaa. Kenties olisin pitänyt kirjasta enemmän, mikäli olisin ollut nuorempi, lukenut vähemmän kirjoja tai mikäli minulla olisi ollut jaloissani rääkyvä lapsi, jolle pitäisi lukea iltasatu. Sen verran kaunis kirja kuitenkin oli, että se on ehdottomasti kirjastossa selailun arvoinen.