Amanda Gorman sanoittaa aktivismin päämäärät
Amanda Gormanin Kukkula jolle kiipeämme (Tammi 2021, Suom. Laura Eklund Nhaga ja Aura Nurmi) on kirjana mielenkiintoinen esine. Joe Bidenin virkaanastujaisissa Gormanin päällä olleen asun keltainen väri jatkuu sen kansissa. Gorman itse on kannessa, ikään kuin muistuttamassa ihmisten Teamsin tuijottamisesta surkastuneita aivoja siitä kuka hän on ja mistä hänet pitikään muistaa. Gormanista on lisää kuvia, irtokannen takapuolella sekä sisäsivulla.
Kirja on myös hyvin ohut. Niin ohut, että alkaa ajatella Kukkula jolle kiipeämme -runon sopineen paremmin jonkin Gormanin kokoelman avausrunoksi. Ajatus voimistuu, kun lukee, että Tammi julkaisee suomeksi myös sellaisen; The Hill We Climb and Other Poems -kokoelman. Kaiken lisäksi spoken word -runon äänikirjaversion lukijaksi on saatu suomalainen artisti Yeboyah eli Rebekka Kuukka. Herää kysymys, miksi tämä fyysinen esine on tehty?
Kirja sisältää yhden runon nyt 23-vuotiaalta Gormanilta sekä esipuheen maailmankuullulta Oprah Winfreyltä. Se onkin kirjassa seuraava mielenkiintoinen seikka. Esipuhe liikkuu jopa uskonnollisella asteikolla, eikä se ole varmaankaan mikään sattuma. “Juuri häntä olemme odottaneet”, Oprah kirjoittaa Gormanista, “näyttämään meille syvimmän olemuksemme, ihmisyytemme, sydämemme.” Yhdysvaltalaista politiikkaa seuratessa ei välillä tiedä kuka on tosissaan ja kuka tekee osuvaa satiiria Jumalan suojelukseen uskovasta mutta käsiasetta repussa kantavasta kansasta.
Messias-kuvasto jatkuu aukeaman mittaisessa esipuheessa: “Huuhtoessaan ylitsemme hänen sanansa paransivat haavamme ja elvyttivät sielumme.” Lukeminen tuo mieleen Zack Snyderin Man of Steel -elokuvan. Siinä teräsmies pohtii itsensä uhraamista ihmiskunnan hyväksi ja kohtauksen tiukkaan rajaukseen mahtuu näyttelijä Henry Cavillin kasvojen lisäksi vain taustalla oleva lasimaalaus Jeesuksesta.
Myös itse Gormanin runo on täynnä symboliikkaa, niin kuin runoilta on lupa odottaakin. Runo on hieno ja se sanoittaa varmasti amerikkalaisten helpotuksen tunnelmia Bidenin voitettua Donald Trumpin. Runo on toki hurmoshenkinen ja ylevä, mutta niin ovat presidentin virkaanastujaisetkin Yhdysvalloissa. Runo on puhutteleva, se on poliittista retoriikkaa, se on taitavasti sanoitettu ja sen sanomaa vastaan on vaikea käydä. Se tiivistää kaikkien alojen aktivismin, poliittisen toiminnan ja ihmisen elämäntehtävän säkeissään: “Jättäkäämme siis jälkeemme jotain parempaa / kuin mitä meille annettiin.”
Runo on kaikkea mitä siltä voi odottaa, mutta silti parhaan kokemuksen siitä saa katsomalla Amanda Gormanin lausuvan sen itse. Viiden minuutin klipin jälkeen fyysinen kirja tuntuu samalta kuin lukisi sanoja CD-kotelon paperista. Se on varmaankin tunne, johon täytyy enenevissä määrin tottua, kun spoken word valtaa enemmän tilaa kulttuurissa ja sitä aletaan myös kustantaa.
Miksi tämä fyysinen esine on sitten tehty? Tekisi mieli raivata sille tilaa kirjahyllyssä ja kääntää se kansi edellä katsojaan. En tee niin, sillä se olisi asian alleviivaamista, mutta en epäile, etteikö niin olisi jo tehty jossakin. Joku voi käyttää kirjaa statussymbolina, joku gradun lähteenä, joku sisustuselementtinä.
On kiistatonta että luonnolle ystävällisintä, kuluttajalle rahaa säästävintä ja lukijalle kätevintä olisi, jos tämä runo olisi osa Amanda Gormanin runoja kokoavaa teosta. Mutta toisaalta: Aina kirjallisuudessa ei ole kyse kätevyydestä.