Pääkirjoitus: Eläköön runo!

Anette Antila on lavarunoilija ja kirjallisuuden opiskelija. Hän esiintyy yksin sekä taaj.uus-yhtyeenä ja on viimeisen vuoden aikana laajentanut repertuaariaan myös musiikillisten kokeilujen pariin.

Runopolullani olen törmännyt usein kysymykseen siitä, miten olen alkanut kirjoittaa runoja. Tieni tähän pisteeseen on ollut mutkikas ja monivaiheinen. Monet nykykirjailijat kertovat mediassa tarinoita seepian sävytteisistä taidelukiovuosista, enkä löydä samaistumispintaa näistä kertomuksista.

Kotipaikkakuntani Hämeenlinna ei ollut mikään kulttuurikaupunki: ei ollut runoklubeja, ei taiteilijaystäviä eikä urheilulukiossani ohjattu taiteelliseen toimintaan. Lukion loppupuolella aloin purkaa tunnemaailmaani päiväkirjamuotoon. Alusta alkaen päiväkirjani oli tehty luettavaksi: kirjoitin tekstejäni toivoen, että jonain päivänä joku kuulisi ne. Päiväkirjani on tänäkin päivänä tärkein ilmaisualustani, jonka sivuilta runoni ponnistavat lavoille, lopullisiin muotoihinsa. Päiväkirjani päätyi parrasvaloihin, kun eräänä itkuisena iltana pystytin puhelimeni Koskenrannan vaahteran juureen ja painoin recordia. Julkaisin videon TikTokiin ja pian vuodatukseni oli saavuttanut jo satojatuhansia silmäpareja.

Runovideot vaihtuivat sattumasta tavaksi: näyttävä vaatetus ja rytmikäs lausunta siivittivät runopersoonaani suosioon. TikTok toimii työvälineenä, jonka avulla runoni saavat näkyvyyttä. En ole somettaja, vaan runoilija. Sosiaalinen media runojen julkaisualustana pohjautuu ajatukseeni siitä, että runous kuuluu kaikille. Haluan madaltaa runouden korkeaa kynnystä ja todistaa, ettei runouden tule mahtua kaavamaisiin raameihin. (Lava)runous poksuu ja paukkuu, ulottuu ja ylittyy, ilman rajoja.

Runorakkauteni johdatti minut opiskelemaan kirjoittamista, jonka myötä aloin pyöriä ensimmäistä kertaa Helsingin runoklubeilla ja avomikeissä. Lavoilla esitetty runous ja sosiaalinen media ovat erilaisia tekstin esittämisen tapoja: lavoilla esitetyt tekstit ovat hetkellisiä, toisin kuin TikTok, joka mahdollistaa teksteihin palaamisen. Lavalla minua kiehtoo silmiin katsominen, runojen tahtiin tanssiminen sekä mikrofonin lankaan käpertyminen. Harmillisesti lavarunotapahtumat ovat kuitenkin harvassa ja usein Helsinki-keskeisissä sijainneissa. Mielestäni on äärimmäisen tärkeää, että myös ei-helsinkiläisillä on pääsy lavarunouden pariin. Ennen Helsinkiin muuttamista löysinkin omaksi ilmaisualustakseni sosiaalisen median.

Teksteilläni on selkeitä päämääriä. Näistä minulle ehdottomasti tärkein on hömpän emansipatorinen haltuunotto. Tahdon tuoda “hömpän”, tunne-elämän kuohut, pumpuliunelmat ja tytöksi sosialistumisen taistot, vakavastiotettavan ja taiteena pidettävän runouden piiriin. Sosiaalinen media on nostanut minut ruuduilta keikoille, studioihin ja yhteistyömahdollisuuksiin suomalaisen musiikin kentällä. Tahdon näyttää, että runoudella voi kokeilla, leikkiä ja tulla tähdeksi, kotikuntaa katsomatta.

Tekstin on mahdollistanut Otavan kirjasäätiön apuraha.