Epävirallinen trilogia kasvukivuista

Kirjailija Olli Jalosella on kolme teosta, jotka liittyvät löyhästi yhteen. Ne eivät sijoitu kaukaisiin maihin ja suurten seikkailujen aikaan kuten esimerkiksi hänen Taivaanpallo-kirjansa (2018), josta hän voitti Finlandia-palkinnon. Juuri se tekeekin niistä niin hyviä kirjoja.

Epävirallinen trilogia sijoittuu Hämeenlinnaan ja Suomen lähihistoriaan. Itse kiinnostuin siitä luettuani joitakin vuosia sitten Miehiä ja ihmisiä -teoksen (2014). Tunnistin kirjan tapahtumapaikkoja, sillä olen itsekin asunut elämäni alun Hämeenlinnassa.

Vasta tänä vuonna jatkoin epävirallista trilogiaa. Viime vuonna julkaistun Stalker-vuodet-kirjan varausjono saavutti viimein minut ja noudin kirjan kirjastosta. Teos sijoittuu Miehien ja ihmisten jälkeiseen aikaan.

Kun Stalker-vuodet oli luettu, oli saatava käsiin trilogian ensimmäinen osa, vuonna 2010 julkaistu Poikakirja.

Kolmea kirjaa voi kutsua epäviralliseksi trilogiaksi, sillä täysin suoraan ne eivät toistensa tarinoihin liity. Kaikissa seurataan noin vuonna 1954 syntyneen pojan elämää. Jalonen itse on syntynyt samana vuonna, ja vahva aikalaiskuvaus onkin kirjojen parasta antia.

Poikakirjassa ollaan 60-luvun kansakoulumaailmassa. Esimurrosikäinen poika elää pari kesää ja kouluvuotta elämästään ja oppii uusia asioita ihmisistä. Oppimisen hetket myös osoitetaan tekstissä kirjaimellisesti, sillä ne on kirjoitettu kursiivilla ja aloittamalla “Näin minä opin, että –”.

Poikakirja kuvaa sitä, kuinka sodan jälkeen syntyneiden elämässä sota oli kuitenkin vahvasti läsnä. Opettajat ja vanhemmat olivat sen kokeneet, ja jokainen heistä oli omalla tavallaan murtunut. Se heijastuu myös lapsiin. Uudet tuulet alkavat toisaalta myös puhaltaa, kun sotahullun opettajan korvaa hetkellisesti naimaton ja iloinen miesopettaja, joka puhuu siirtomaiden vapauttamisesta eikä niin välitä muodollisesta kurista.

Kirja on tietenkin kertomus myös noin kymmenvuotiaana poikana olemisesta ja lapsuuden ja teini-iän murroskohdassa tapahtuvista muutoksista. Olli-nimisen päähenkilön vanhemmat siskot menevät elämässä eteenpäin ja heidän kauttaan tarkastellaan naiseksi kasvamista ja toisaalta naisen roolia tuon ajan Suomessa.

Miehiä ja ihmisiä sijoittuu sekin Hämeenlinnaan. Nyt eletään 1970-luvun ensimmäisiä vuosia, ja päähenkilö on käynyt lukion ensimmäisen luokan. Kesätöihin hän pääsee putki- ja peltifirmaan naapurikuntaan Parolaan. Kirja on jälleen täynnä avainkokemuksia sukupuolielämästä alkoholiin ja laittoman radiokanavan pitämiseen kavereiden kanssa.

Siinä missä Poikakirjan päähenkilöllä on neljä siskoa, ei Miehissä ja ihmisissä puhuta sisaruksista. Isän kunto reistailee, ja äidillä on satunnaisia töitä. Poikakirjassa isä pitää kauppaa ja äiti tekee silloin tällöin joitakin töitä. Mielenmaisema on teoksissa samanlainen, mutta Miehiä ja ihmisiä tuntuu ottavan tarpeellisimmat asiat edeltäjästään ja jättävän loput taakseen.

Stalker-vuodet alkaa vuodesta 1974, kun päähenkilö muuttaa Hämeenlinnasta Tampereelle opiskelemaan tiedotusoppia. Niin tapahtui Jaloselle itselleenkin, ja hän kuvaa 70-luvun yliopistomaailmaa yhtä elävästi kuin on kuvannut sotienjälkeistä Hämeenlinnaakin.

Opiskelijoilla on radikaaleja ajatuksia paremmasta maailmasta, mutta ne myös karisevat kun pankkimaailma tai muu hyväpalkkainen työ alkaa kutsua opintojen loppupuolella. Elokuvia katsotaan ja kerhoja perustetaan, ja alkoholia ja tupakkaa kuluu.

Nimensä kirja on saanut siitä, että päähenkilö värvätään mukaan salaiseen tarkkailutehtävään, jossa hänen täytyy urkkia opiskelijatovereidensa mielipiteitä Neuvostoliitosta ja Suomen ulko- ja sisäpolitiikasta. Tarkoituksena on seurata suurta määrää vuonna 1954 syntyneitä ja katsoa miten he sijoittuvat myöhemmin urallaan.

Parasta on se, että tarkkailukuvion laajuus, vakavuus ja varteenotettavuus jäävät lukijalle lähes yhtä epäselviksi kuin päähenkilöllekin. Tietoa projektista ei käytännössä ole saatavilla, vaan päähenkilön on luotettava hänet värvänneeseen mieheen.

Trilogian kirjoista Stalker-vuodet kattaa pisimmän aikajänteen, sillä se jatkuu yliopistomaailmasta eteenpäinkin. Päähenkilö saa töitä Indonesian suurlähetystöstä, jossa hänen täytyy kirjoittaa kansanmurhaa suorittavan maan tekosista positiivisia tiedotteita. Kirja ja päähenkilön tunnontuskat jatkuvat aina 1990-luvulle asti, ja ellei jatkoa seuraa, päähenkilömme tarina loppuu sinne.

Stalker-vuosissakaan ei mainita sisaruksia. Juuri se tekee epävirallisesta trilogiasta niin herkullisen. Kirjat voi lukea täysin erillään toisistaan ja ajatella, että Hämeenlinna ja tietyn ikäinen päähenkilö ovat vain kirjailijan omasta kokemuksesta kumpuavia yksityiskohtia. Mutta juuri kun on hylännyt ajatuksen teosten linkittymisestä toisiinsa, jokin tiedonmurunen heittää ajatuksen raiteiltaan. Stalker-vuosissa päähenkilö mainitsee ohimennen olleensa Parolassa peltifirmassa kesätöissä lukioikäisenä. Kohdan lukiessa ajatukset palaavat Miehiin ja ihmisiin ja alkavat taas laukata.

Kirjat katsovat elämää tapahtumien laidalta. Päähenkilö ajautuu aina tilanteisiin, joihin ei haluaisi, ja yrittää sitten menetellä parhaansa mukaan. Juuri se tekee teoksista mielestäni niin samaistuttavia.

Kahdessa ensimmäisessä kirjassa on mukana joku, jota kohtaan lukija voi kokea sympatiaa. Poikakirjassa väkivaltaisen koulukiusaamisen kohteeksi joutuu Elefantiksi haukuttu ylipainoinen poika. Hänen kohtalonsa on surullinen. Miehissä ja ihmisissä taas päähenkilö ottaa siipiensä suojaan Rekun, jolla kuvataan olevan miehen voimat mutta lapsen ajatusmaailma. Muita hitaammalla käyvä Rekku on tällä kertaa se, jonka kohtelua lukija voi surra.

Mutta Stalker-vuodet-kirjassa selkeää tällaista hahmoa ei ole. Tavallaan päähenkilöstä itsestään tulee kirjan surkimus, sillä hän on pitkälti muiden pompoteltavissa eikä allekirjoita sitä, mitä joutuu tekemään työkseen. Lisäksi hänelle tulee konkreettisia terveysongelmia siitä ahdistuksesta, jonka stalkkausprojektiin osallistuminen aiheuttaa. Tässä Stalker-vuodet osoittautuukin vähiten mustavalkoiseksi kirjoista, sillä jokaisessa hahmossa on hyvää ja pahaa, julkista ja salattua, rumaa ja kaunista. 

Kun trilogia kuvaa kasvua ja kasvukipuja, on myös luontevaa, että kirja, jossa päähenkilö ei ole enää lapsi, on vähiten mustavalkoinen. Ovathan kirjat hänen silmiensä lävitse kerrottuja.