Kaikki päättyy Ruskaan
Elina Pitkäkangas: Ruska, Myllylahti 2018
Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogian päätösosa Ruska antaa kauniin lopun pelkoa, rakkautta ja syyllisyyttä tihkuvalle sarjalle. Kuura-trilogian hurjalta tuntuneiden ensimmäisten osien jälkeen Ruskassa on toisenlaista herkkyyttä, kun hahmojen väliset yhteydet ovat päässeet kehittymään ja heistä on paljastunut uusia ”paljaampia” puolia. Valinnat siitä, mikä on oikein ja väärin keskellä maailmaa, jossa kukaan ei ole hyvä, pitävät jännityksen yllä koko tarinan ajan, kuten aikaisempien osien perusteella olettaakin.
Tarina jatkuukin siitä, mihin edellinen osa päättyi. Henkilöhahmot ovat nyt päässeet yhteiskuntaa suojelevan Jahdin mustalle listalle ja joutuneet epäillyiksi terrorismin harjoittamisesta. Raskaana oleva Inka saattaa olla pelastus väkivaltaan, jota ihmissudet ovat saaneet osakseen ja parannus heille. Aaronin tehtävänä on taas tehdä valintoja ja mahdollisesti toimia keulakuvana paremmalle maailmalle Werecaren aktivistijärjestössä.
Tarinan hahmot ovat kolhuja kokeneita ja rikkinäisiä, mikä tuo tekstiin todella paljon luonnetta ja herättää lukijan sympatian. Heidän valintansa saattavat ajoittain olla typeriä, mutta ne ovat todella inhimillisiä ja uskottavia sellaisille, jotka ovat kokeneet samanlaisia kauhuja kuin he. Lisäksi hahmot eivät välttämättä tee yhteistyötä toistensa kanssa arvojensa vaan selviytymisen takia.
Pitkäkangas kuvaa kauniisti Inkan ja Duken välistä kiintymystä, joka puskee heidät vaikeistakin hetkistä läpi ja luottamuksesta, jonka he toisiinsa kohdistavat. Heidän rakkautensa on melkein kadehdittavaa, koska Duken takia Inka on valmis uhraamaan melkein kenet tahansa.
Koko sarjan ajan olen pitänyt dystopiamaailmasta, jonka Pitkäkangas on luonut. Ihmissudet ovat hyvin toteutettu sekä noudattavat tieteen rajoja, mikä eroaa myös perinteisistä ihmissusitarinoista, joissa sudet kuvataan joko hohdokkaina ja voimakkaina olentoina tai sitten tarinoiden pahimpina riivaajina. Pitkäkangas olikin saanut muodostettua niistä kauniin psyykkisen kokonaisuuden, sillä lykantropiaa käsitellään koko tarinan ajan sairautena, jolle ihmiset eivät voi mitään, ja jonka takia heihin kohdistetaan syrjintää ja väkivaltaa. Oma lempihahmoni Peter oli traagisen menneisyytensä ja selviytymisvaistonsa takia yksi kiehtovimmista seurata, varsinkin kun hän on pystynyt rakastamaan Inkaa sekä syntymätöntä sukulaistyttöään, mikä teki hänestä hyvin inhimillisen.
Kuura-sarja onnistui tyrmäämään monet ennakkoluulot siitä, ettei Suomeen sijoittuva tarina voisi olla hyvä. Itse jopa nautin tuttujen maisemien kuvauksista ja haikeutta herätti se, miten kuvittelin lempihahmoni samoille teille kanssani. Aluksi olin myös hyvin ennakkoluuloinen sarjan hurjalta tuntuneita aiheita kohtaan, kuten Inkan ja Leon suhdetta, mutta tässä kirjassa niille pystyi vaan hymyilemään. Vaikka teini-ikäiset hahmot ovat lähes aina hieman liian synkkiä tosielämän vastineille, sijoittuvat he omaan maailmaansa loistavasti ja kylmästä maailmastaan huolimatta tekevät tarinasta yhtä monisävyisen kuin ruska itse.