Kirjanoita

Millainen olisi maailma, jossa kirjoja ei enää ole normaalien kaduntallaajien ulottuvilla? Siitä kertoo Anne Leinosen Kirjanoita (WSOY, 2017), jossa seitsemänoistavuotias Aura asuu Helsingin kaltaisen Helbyn siimeksessä.

Koulusta pois jättäytynyt Aura on epävarma tulevaisuudestaan, kun hän äkillisesti, vähän liiankin hyvällä tuurilla, löytää itselleen ideaalisen työpaikan. Auran työpaikka, Menettettyjen unelmien talo, ei olekaan aivan normaali kuppila, vaan piilopaikka osalle maailman viimeisistä kirjoista. Pian Auralle aukeaa ympäröivästä maailmasta aivan uusi puoli ja hän pääsee tutustumaan noituuteen ja kirjoista löytyviin voimiin.

Vaikka Helby aluksi vaikuttaa yksinkertaisesti Helsingiltä, josta puuttuu kirjat ja tiettyjä yksityiskohtia, aukenee kirjan edetessä Auran asuinpaikasta aivan totaalisesti eri maailma. Se että kyse ei todellakaan ole samasta maailmasta, korostuu myös Auran näkemistä häilyvistä näyistä, jotka sijoittuvat Helsinkiin.

Leinosen kirjoitustyylissä onkin hyvin merkityksellistä se, missä milläkin hetkellä ollaan ja millaista siellä on. Tunnelmien syntyminen on jokaisessa hetkessä niin merkityksellistä, että ajoittain se menee loogisuuden ja asioissa etenemisen edelle. Samalla kun Leinonen keskittyy jokaisen hajun ja näyn kuvailuun, tuntuu juoni näiden hetkien välissä kiirehtivän eteenpäin hieman liian lujaa vauhtia, niin että siihen on vaikea heittäytyä kunnolla mukaan. Juoni ja kuvailu kuitenkin löytävät tasapainon kirjan edetessä ja Leinosen luoman maailman avauuminen hitaasti lukijalle kuuluu ehdottomasti kirjan parhaisiin puoliin.

Kirjan hahmot ovat asia erikseen. Päähahmo Aura ei tunnu järkevältä kokonaisuudelta. Esimerkiksi koulusta pois jääminen ei tunnu käyvän yhteen hänen lukuintonsa ja tunnollisuutensa kanssa. Tyttö tuntuu keskittyvän jokaiseen saamaansa tiedonhiukkaseen niin paljon, että hänen uskoisi istuvan kuolun penkkiin kuin nakutettu.

Jokainen kirjassa esiintyvä henkilö jää vähän etäiseksi ja etenkin niiden väliset kemiat tuntuvat olemattomilta. Dialogit tuntuvat joskus tönköiltä ja samat hahmot saattavat välillä puhua hyvin yksinkertaisesti tai sitten omituisen monimutkaisesti.

Kokonaisuudessa Kirjanoita on vähän epämääräinen, mutta silti ajatuksellinen ja mielenkiintoinen teos.

2,5/5