Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe. Suom. Hanna Tarkka. WSOY. 2015.
Kirja kertoo koskettavan tarinan toisen maailmansodan aikaisessa Ranskassa elävästä sokeasta tytöstä, Marie-Lauresta ja saksalaisesta pojasta. Nämä kaksi eivät kohtaa kuin vain kerran, mutta heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen.
Saksan puolella kaivoskaupungissa asuva Werner oppii itse rakentamaan radioita ja kuuntelee sieltä ranskankielisiä radio-ohjelmia. Lopulta Wernerin poikkeukselliset lahjat ja kiinnostus tieteeseen huomataan, ja hänet lähetetään sotilasakatemiaan kauas kotoa. Siellä hänestä muokataan sotilaallinen ja itsenäisesti ajattelematon valtion sätkynukke, joka noudattaisi mitä tahansa käskyä silmänräpäyksessä.
Kun Werner sitten ensimmäisen kerran alkaa ajatella jälleen ajatella itsenäisesti ja kaivata siskoaan, hän pyytää lupaa päästä käymään kotona. Lupa evätään, Wernerin ikää muutetaan ja hänet lähetetään rintamalle. Lopulta hän jää ansaan sortuneen rakennuksen kellariin tuntemansa entisen kadettioppilaan kanssa, ainoana tekemisenään kuunnella radiota. Samaan Saint-Malon kaupunkiin paennut Marie-Laure liittyy lopulta saksalaisten miehittämän kaupungin vastarintaliikkeeseen ja alkaa omin päin lähettää salaisesta radiosta tiedotuksia ja musiikkia, jopa ääneen lukemiaan kirjankatkelmia.
Kaikki se valo jota emme näe on tunteita herättävä ja lumoavasti rakenneltu teos omista valinnoista, kohtalosta ja erilaisuudesta. Kirja on monisyinen ja sädehtivä kuin kirjassa varsin tärkeässä roolissa oleva kirotuksi huhuttu jalokivi. Hahmot ovat itsenäisiä mutta kuitenkin ihanasti irrallaan toisistaan. Anthony Doerrin kirja on harvinainen ja ovelasti rakenneltu kuin paraskin arvoitus.
5 tähteä