Kyllä sitä Suomessakin voi scifiä kirjoittaa

Elokuussa 2022 ilmestynyt A. R. S. Horkan Kellopelikuiskaaja (Tammi) on vajaaksi jäävä teos, jossa on kuitenkin paljon oikeita rakennuspalikoita. Romaani on osa Nordic Horror -sarjaa, jonka jokainen kirja on itsenäinen kauhuteos. Tämän osan perusteella kuitenkin pahoin pelkään, että taidan jättää muut lukematta. Romaani sijoittuu sodan runtelemaan dystooppiseen Helsinkiin. Höyrypunkin (alun perin steampunk) vaikutus ja konventiot ovat antaneet Horkan mielikuvitukselle tilan leikkiä.

Tarina alkaa kellopelikuiskaaja Aeriksen pajalta ennen kaikkea kamalaa. Aeris on romaanin kolmesta kertojasta ehdottomasti kiinnostavin, vaikka onkin yksiulotteinen oppi-isästereotyyppi. Hänellä on kaksi 8-vuotiasta oppilasta, Vapor ja Orca, jotka ovat noh, lapsineroja. He rakentavat yhdessä kaksi pientä mekaanista eläintä, karhun ja leijonan, joista Horkka yrittää rakennella jonkinlaiset halki romaanin kulkevat symbolit sekä hahmoille, että heidän viattomalle lapsuudelleen.

Kulta-aika lapsuuden onkin nopeasti ohi, kun kahden ensimmäisen luvun välissä aikahypätään 7 vuotta. Näiden seitsemän vuoden aikana rutto nimeltä Furiosa on kerennyt levitä, sota syttyä ja ruton uhrit muuttua hirviömäisiksi zombeiksi, kroklokeiksi, jotka ovat ehkä suosikkiosani romaania. Niiden kuvailu toimii hyvin ja pidän siitä, miten höyrypunk on onnistuttu ulottamaan myös niihin.

Aikahypyn jälkeen teini-ikäiset Vapor ja Orca ovat paenneet Helsingistä ja opiskelevat ”tiedekadeteiksi” akatemiassa, jossa Aeris opettaa. Aeris kantaa kuitenkin harteillaan muutakin kuin vastuun nuorten nerojen koulutuksesta; hänellä on salaisuus, joka saa hänet palaamaan Helsinkiin etsimään mystistä Tulikiveä, joka on avainasemassa ruton vastalääkkeen valmistamisesta. Miten käy, kun Vapor lähtee oppi-isänsä perään? Selviääkö Orca ilman lojaalia leijonaansa? Pystyykö hän tekemään lääkkeen kehittelytyön loppuun ilman Aerista? Päättyykö sota koskaan? Voiko kroklokeista tulla vielä ihmisiä, vai onko ne ikuisesti tuomittu elämään zombieina? Miten käy, saadaanko vastalääke valmistettua ajoissa, vai jääkö Aerisilta näkemättä koko ihmiskunnan pelastuminen?

Haluaisin sanoa, että kaikkiin näihin kysymyksiin saadaan kyllä romaanin edetessä vastaukset, mutta valitettavasti se ei ole totta. Juonta sen suuremmalti paljastamatta, päästyäni romaanin loppuun luulin aluksi, että kyseessä oli duo- tai trilogian ensimmäinen osa. Sen jälkeen seuraavaksi loogisin vaihtoehto oli, että saamassani kirjassa oli jokin virhe. Vasta tämän jälkeen pääsin siihen lopputulokseen, että romaani todella loppuu kesken. Siitä on leikattu siististi irti koko jälkipuolisko, tai noh, ei sitä koskaan ollutkaan.

Romaani on fyysiseltä kooltaan jokseenkin pieni, ja pahalta tuntuu ajatella, että sen sisään on tungettu kaikki se, mitä kirjasta löytyy. Hahmoja ja nimiä on liikaa, ja juoni pysyy juuri ja juuri kohtuullisen kokoisena. Aina välillä hahmojen puheeseen ilmestyy uusi nimi tai titteli, ja lukijarassukalta saattavat pahimmillaan mennä sekaisin kaiken maailman lordiprotektorit ja vakoojamestarit. Tarina ja sen hahmot ovat etäisiä, eivätkä jatkuvat aikahypyt auta asiaa mitenkään. Mikään vaara ei missään kohtaa tunnu pelottavalta. Kroklokien uskottavuus on koetuksella, kun ne eivät saa edes ”veriarmeijan” sotilaita tapettua. Miljöö on sekava, eikä maailman taustatarinaa selitetä tarpeeksi. Horkka on säästänyt lukijan järkyttävältä infodumppaukselta, mutta nyt yksityiskohdat on siroteltu pitkin sivuja, eikä lukijalla ole selkeää kuvaa maailmasta, saatikka sen säännöistä.

Kaikesta huolimatta romaani on kuitenkin helppolukuinen ja mukaansa tempaava. Minua nuoremmat saattaisivat saada siitä enemmän irti. Toivon, että tämä romaani toimii jonkinlaisena herätyksenä siihen, että kyllä sitä Suomessakin voi scifiä ja fantasiaa kirjoittaa.