Lukukokemukseni : Maiju Voutilainen – Itke minulle taivas

Kuvat: Elsa Tölli

Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas, Otava 2017

Itke minulle taivas on Maiju Voutilaisen ja tube-maailmasta tunnetun Mansikkkan esikoisteos, joka verhoaa synkeydestä, apeudesta ja masennuksesta puhuvat runot ja mietteet lohdutuksen ja selviytymisen pukuun.

Itse tartun kirjaan jonkinlaisen arkisen suuttumuksen vallassa – poistun ympäristön häiriötekijöistä omaan huoneeseeni hillitsemään raivoani. Suuttumisen syyllä ei sinänsä ole väliä, tartuin vain tapani mukaan lähimpänä olevaan kirjaan, joka tässä tapauksessa oli juurikin tämä. En tiedä syntyikö tässä tapahtumaketjussa emotionaalinen siirtyminen teini-iän uhmaan, mutta tunnelma sopi varsin hyvin tämän teoksen lukemiseen.

Kirjan lyhyt esipuhe lämmitti tunteiden hyväksymisen ja jakamisen ylistyksellä. Kirjoittajan avoimuus ja tekstien henkilökohtaisuudesta muistuttaminen jää mieleeni teosta lukiessa. Runot muistuttavat itseäni ennen kaikkea oman varhaisnuoruuteni taisteluista – omien reisien hakkaaminen nyrkeillä, suihkussa itkeminen ja jatkuva ihmetys omasta elossa olemisesta herättävät minussa samoja tunteita kuin aikanaan: samanaikaisesti sekä lievää häpeää että tunteiden sanallistamisen aiheuttamaa suurta helpotusta. Teoksen piirrustukset (Hilla Semeri) ovat sympaattisia ja kauniita, ja punoutuvat runojen sekaan pehmeästi – kuin melankoliset yksinäisyyttä palvovat sivut omissa vanhoissa leikekirja-päiväkirjoissani.

Kirjaa lukiessani mieleeni tulee vääjäämättä kaikki ne Voutilaisen kymmenet tuhannet seuraajat, joita mielenterveysongelmat voivat koskettaa omakohtaisesti. Teoksella on kiistatonta valtaa ongelmiin ja keskusteluun tarttuessa. Uskon, että Voutilainen tarjoaa erityisesti nuoremmille lukijoilleen lohdutuksen ja toivon lisäksi samaistumispintaa, inspiraatiota sekä unelmia. Kirjan kielelliset ansiot ovat mielestäni sivuroolissa näiden tarjoilujen vierellä.

Jatkuva hukassa olemisesta muistuttaminen, rakkauden kaipuu ja itseinho vaimentuvat kirjassa lopulta valoon, liittymisen tunteisiin ja lämmittävään hengitykseen poskilla. Haavoittuvuuden ja apeuden tunnelma jää silti kellumaan ilmaan. En tunne, että minulle esitettäisiin jonkinlaista Hollywood -selviytymistarinaa, joten voin nauttia kokonaisuuden hienovaraisesta keskeneräisyydestä ja haikeuden pysyvyydestä. Kun suljen kirjan, oma suuttumuksenikin on laantunut, ja voin palata uusin mielin huomattavasti helpommalta tuntuvaan todellisuuteen.