Kirja-arviot
22.1.2020
|
Natalia Karjalainen, 20v.

Maahan haudattuja salaisuuksia

Juliana Hyrri: Satakieli joka ei laulanut, Suuri Kurpitsa 2019

Juliana Hyrrin Satakieli joka ei laulanut on valtavan syvä teos. Sarjakuvateoksessa sukelletaan lapsen todellisuuteen. Odotin kepeitä tarinoita lasten huolettomuudesta ja ilosta, mutta sain sen lisäksi kylmän suihkun: lapsen maailma on myös surua ja hiljaisia sopimuksia. Salaisuuksia, joita aikuiset eivät ikinä kuule, joista silti selvitään. Teos koostuu lyhyistä sarjakuvanovelleista, joista jokaisen jälkeen on pidettävä hengähdystauko. Kirjaa on kehuttu muun muassa sen tarkkanäköisyydestä, jonka allekirjoitan täysin. Suuri Kurpitsa on julkaissut vuosien varrella valtavan määrän loistavaa sarjakuvaa, joka ansaitsee tulla luetuksi. Hyrri on julkaissut Suuren Kurpitsan kustantamana aikaisemmin yhden teoksen, Kalle, pallo ja sello, ja on ollut mukana antologioissa ja kuvittajana esimerkiksi Into Kustannukselle ja Improbatur-lehdelle.

Olen nähnyt Juliana Hyrrin dynaamisia kuvituksia aikaisemminkin, joten oli ilahduttavaa lukea häneltä kokonainen sarjakuvateos. Hänen piirroksensa ovat eläviä ja tarkkoja. Hyrri tavoittaa teoksessa niin lapsen kuin aikuisenkin tunnemaailman joka vivahteen – myös lukijassa. Värillisten novellien värimaailma painottuu vaaleanpunaisen sävyihin, kuten kansikin. Piirrokset tukevat tyylillään lapsen maailmaa: ne taipuvat tunteiden mukana, eivätkä noudata realistisia mittasuhteita. Ne ovat suurpiirteisiä ja samalla yksityiskohtaisia.

Teoksessa käsitellään muun muassa seksuaalista hyväksikäyttöä, ahdistelua ja kuolemaa lapsen näkökulmasta. Tapahtumia, joissa lapsen maailman (ehkä lopulta aikuisten kuvittelema) viattomuus puhkeaa ja käy ilmi, ettei aikuisiin voikaan aina luottaa. Salaisuudet, joita kirja tulvii, haudataan joissain tarinoissa maahan. Tarinat tuovat mieleen oman lapsuuden salaisuudet, joita varjeltiin. Novellien Yövieras, Huoranpenikat ja simpukkarasia ja Satakieli joka ei laulanut kuvissa näkyvä teksti – puhekuplia lukuunottamatta – ei kerro kuvassa näkyvästä tapahtumasta, vaan jostain tapahtumasta tai tarinasta lapsen elämässä, joka temaattisesti liittyy siihen. Hyrri kertoo tarinat vahvan visuaalisesti – teksti on pikemminkin uusi ulottuvuus kuin kuvien tuki.

Teos jäi mietityttämään pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen, ja uskonkin palaavani siihen. Siitä löytyy joka lukukerralla jotain uutta.

← Takaisin
seuraa meitä