Mitä naamion alta löytyy?

Sarah J. Maas: Okaruusujen valtakunta (Suom. Sarianna Silvonen), Gummerrus 2019

Ensimmäinen ajatukseni luettuani Sarah J. Maasin kirjan Okaruusujen valtakunta oli, että kirjailijan
täytyy olla suuri Disney-fani. Kirjassa nimittäin yhdistyy elementtejä niin Kaunotar ja hirviöstä,
Frozenista sekä Tuhkimosta.

Kirjan juoni on myyntimenestyskirjalle tyypillinen: Maailma on jakautunut ihmisiin ja haltijoihin, eikä rauhaa pidä pystyssä kuin muuri ja sopimus haltijoiden ja ihmisten välillä. Tarinan
päähenkilö – teinityttö Feyre – on rohkea ja päämäärätietoinen pyrkiessään elättämään perheensä
kaikin keinoin. Eräänä päivänä metsästysretkellään hän sattuu surmaamaan sudeksi verhotun
haltijan, mikä johdattaa hänet mutkien kautta Prythianiin – haltijamaahan – jota on jo vuosia
vaivannut salaperäinen taikakyvyt vievä vitsaus. Feyre joutuukin kamppailemaan kahden halunsa
välillä: karata takaisin perheensä luokse tai jäädä pelottavan mutta kiehtovan Tamlinin
valtakuntaan.

Vaikka juoni onkin puoleensavetävä ja jännittävä, se saattaa silti olla hieman liian ennalta-arvattava ottaen huomioon kyseisen genren. Maas on luonut upean
haltijavaltakunnan, mutta hänen hahmoissaan ei varsinaisesti ole mitään uutta. Katniss Everdeenin
kaltainen taistelijatyttö ja lempeä hallitsija muuten ilkeiden olentojen täyttämässä valtakunnassa
on tuttu näky jo muista samanlaisista kirjoista. Lisäksi ”pahisten” sinisilmäisyys ja jonkinasteinen
hölmöys häiritsee paikoittain lukemista, koska Feyre tuntuu pääsevän haasteistaan välillä liiankin
helposti.

Kirja kuitenkin viihdyttää, sillä nokkelien yksityiskohtien – kuten naamioita käyttävien haltijoiden ja
kirjailijan itsekeksimien olioiden – takia teos saa myös omia uniikkeja piirteitään, mikä erottaa sen
”lajitovereista” edukseen. Naamiot eivät sinänsä peitä muuta kuin haltijoiden kasvot, mutta se
myös tuo tarinaan salaperäisyyttä. Maas on myös unohtanut perinteiset haltijauskomukset ja
luonut omat säännöt tarinaansa. Esimerkiksi raudan arkuuden kirjailija on esittänyt haltijoiden
sepittämänä huhupuheena ihmisille, jotta nämä eivät oikeasti pystyisi vahingoittamaan heitä.
Teoksen keskeisessä ytimessä ovat lupaukset ja sopimukset, jotka määrittelevät niin haltijoiden
kuin ihmistenkin elämää ja tekevät heidän keskinäiset suhteensa mielenkiintoisiksi. Vaikka haltijat
tuntuvat olevan ystävällisiä, sopimuksista huomaa heidän ajattelevan pitkälti omaa etuaan ja
varmistavan etulyöntiasemaansa tulevaisuudessa. Feyre päätyykin nappulaksi monenmoisiin
valtapelien sekasotkuun, ja kaikki yhden suden ampumisen vuoksi.

Kaiken kaikkiaan kirja onnistuu stereotyyppisistä elementeistään huolimatta viihdyttämään myös
tällaista genren pidempiaikaista lukijaa, enkä sitä montaa kertaa ehtinyt laskea käsistäni ennen
kuin se oli kannesta kanteen luettu.