Monia näkökulmia rasismiin
Brittiläisen Reni Eddo-Lodgen kirja Miksi en enää puhu valkoisille rasismista (Suom. Saana Russi, Gummerus 2021) on kirjoittajan omiin kokemuksiin sekä tunnetumpiin tapauksiin perustuva katsaus rasismin nykytilaan ja historiaan. Se lainaa nimensä kirjoittajan blogipostaukselta, jonka hän kirjoitti vuonna 2014. Kirja on julkaistu alunperin vuonna 2017 nimellä Why I’m No Longer Talking to White People About Race.
On hyvä asia, että viime vuosina paljon keskustelua herättänyt ja paljon luettu ja siteerattu kirja on rasismia kokeneen ihmisen kirjoittama. Liian usein keskustelua hallitsevat valkoiset, on kyseessä sitten lastenkirjan rasistisesta sanastosta keskustelemaan kutsuttu valkoinen tähtitieteilijä, tai valkoiset jotka vastustavat rasismia mutta onnistuvat kääntämään aiheen aina itseensä. On elintärkeää lukea jotain, minkä on kirjoittanut joku, jota asia koskettaa.
Kirja tarjoaa selitystä erilaisille rasismin muodoille, joita maailmassa ja (valittujen lähdeaineistojen takia erityisesti brittiläisessä) yhteiskunnassa esiintyy. Kirjaan voi uppoutua eri näkökulmista, jotka onnistuvat nostamaan esiin erilaisia puolia rasismista. On historiaa, on teoriaa, on luokkatietoisuutta ja on feminismin ja antirasismin suhdetta. Paketti on tiivis ja täynnä asiaa, ja lisää voi lukea lopun lähdeluettelon sekä kirjallisuutta-listan avulla.
Ajan hammas kuitenkin kuluttaa kaikkea mediaa nykyään nopeammalla tahdilla kuin koskaan aiemmin. Kirjaksi laajennetusta blogipostauksesta on kahdeksan vuotta, siis pian vuosikymmen. Itse kirjakin on jo viisi vuotta vanha. Nuo viisi vuotta ovat muuttaneet maailmaa monella saralla enemmän kuin koko siihenastinen 2000-luku. Koska muutostahti on kiihtynyt ja maailma on niin erilainen paikka kuin vuonna 2014, ei kirja ole enää kaikkein ajankohtaisinta tavaraa.
Rasismi itsessään ei tietenkään ole hävinnyt minnekkään, hyvä jos edes vähentynyt. Kirjan aikoinaan aiheuttamasta viiden tähden wau-reaktiosta yksi tähti on vain sulanut pois, kun teoksen esittämiä ajatuksia on pureskeltu nyt muutama vuosi. Esimerkiksi feminismin laajentaminen antirasismiin on muuttunut ainakin Suomessa keskustelun valtavirraksi. Valkoisen etuoikeuden tai intersektionaalisen feminismin konseptit tulevat tuskin yhdellekään lukijalle enää tänä vuonna uutena, ellei sitten aloita antirasismiin tutustumista vaikka ikänsä puolesta vasta nyt.
Monelle, joka kirjaa ei lue, konseptit voisivat toki olla uusia. Jo kirjan nimen takia harva rasismia vähättelevä valkoinen tulee sitä kuitenkaan lukemaan. Aiheet ovat edelleen tärkeitä, mutta kirjan lukeville ihmisille jo itsestäänselvyyksiä. Teoksen hehkuttaminen 2020-luvulla vertautuukin siksi Instagramissa rasismin vastustamiseen, kun on ensin rajannut seuraajansa vain rasismia jo valmiiksi vastustaviin.
Suomalaista näkökulmaa kirjaan tuo toimittaja Maryan Abdulkarimin erittäin hyvä esipuhe, jossa muistutetaan meidän kaltoinkohtelemistamme vähemmistöistä. Kirjan vahva ja täysin ymmärrettävä brittiläinen näkökulma saattaa etäännyttää suomalaista lukijaa saamelaisten ja romanien kohtaamasta rasismista – siitä kuuluisasta rakenteellisesta -, jota Suomessa vahvasti vieläkin esiintyy.