Mytologiaa ja melskettä: Percy Jacksonin paluu

Rick Riordanin Kolmoisjumalattaren raivo (suom. Ilkka Rekiaro, Otava 2025) on maailmanlaajuisesti rakastetun Percy Jackson –sarjan seitsemäs osa. Kirjat pohjautuvat kreikkalaiseen mytologiaan, ja kertovat merenjumalan pojan Percyn ja hänen ystäviensä Annabethin ja Groverin seikkailuista.

Kolmoisjumalattaren raivossa kolmikon tehtäväksi lankeaa taikuuden jumalatar Hekaten eriskummallisten lemmikkien vahtiminen. Tehtävä menee kuitenkin mönkään, mistä seuraa ajojahti hirviöitä kuhisevan New Yorkin halki, taikavoimia, nokkeluutta ja yhteistyön voimaa apua käyttäen.

Riordanin kirjoissa taitaa itsessäänkin olla ripaus taikaa: Lukiessa kirjan sivut kääntyvät itsestään ja koko muu maailma katoaa ympäriltä. Kolmoisjumalattaren raivo ei ollut tässä suhteessa poikkeus. Kirjasta löytyi Riordanille ominaisia hauskoja eläinhahmoja, luovaa taikuuden käyttöä, huvittavia pahiksia ja virheetöntä mytologiaa – sekä sillä pelleilyä. Kirja on hauska, helppolukuinen ja kiehtova: Se sopisi yhtä hyvin ensimmäistä tekstiään tavaavalle kuin kirjallisuuden konkarillekin.

Riordanin teokset tunnetaa niiden tarjoamasta moninaisuudesta. Kolmoisjumalattaren raivosta löytyy hahmoja joka lähtöön, joten jokaiselle lukijalle löytyy varmasti jokaista mielyttävä henkilöhahmo. Etenkin Percy itse on sarkastisine sutkautuksineen ja keskityshäiriöineen monille nuorille ilahduttavan samaistuttava sankari.

Myönnettävä on, etteivät kaksi uusinta Percy Jackson -kirjaa ole samalla tasolla kuin 2000-luvun alulla julkaistut viisi teosta. Hahmot ovat yhtä rakastettavia, seikkailut yhtä vauhdikkaita, mutta kirjat kärsivät huomattavasta ongelmasta: Panosten laskusta. Alkuperäisissä kirjoissa kolmikon täytyy estää jumalten sota ja taistella titaaneita vastaan. Uusissa kirjoissa he keräävät jumalilta suosituskirjeitä, jotta Percy pääsisi haluamaansa yliopistoon. Uusien kirjojen lopputulemasta välittää väkisinkin vähemmän, sillä kyse ei ole enää elämää suuremmista panoksista. Sen sijaan päätyy miettimään, miksi Percy on valmis riskeeraamaan henkensä yhä uudestaan vain yliopistoon päästäkseen.

Panosten laskusta huolimatta kirjasta on mahdoton olla nauttimatta. Riordanin kirjoitustyyli on vailla vertaansa: Hänen tekstinsä on paitsi helppoa ja mukavaa luettavaa, myös pullollaan huumoria ja sydäntä lämmittäviä kohtauksia. Kirjasta puuttuvat kenties eeppiset taistelut ja ylivoimaiset hirviöt, mutta siinä yhdistyvät silti saumattomasti taikuus, mytologia, seikkailu, aikuistuminen ja ystävyys. Riordanin pettämätöntä tarinankerrontakykyä on mahdoton vastustaa: Hän voisi kirjoittaa vaikka tuhatsivuisen järkäleen sementin historiasta, ja silti monet – minä mukaan lukien – lukisivat sen. Ja varmasti nauttisivat siitä.