NÄYTTELIJÄ ON KIRJAN MUOTOINEN MARRASKUU

Jussi Nikkilä: Näyttelijä, Tammi 2019

Aluksi on sanottava, että tuntuu kuin kirjankirjoittamiskirjat vetäisivät minua mystisesti puoleensa. Kyrön 700 grammaa, Calvinon Jos talviyönä matkamies, Tervon Minun sukuni tarina, Hotakaisen Klassikko, Itkosen Seitsemäntoista ja nyt Nikkilän Näyttelijä ovat joitakin esimerkkejä teoksista, jotka olen poiminut luettaviksi tietämättä niiden koukkua. Pikku hiljaa niitä lukiessa on käynyt selväksi, että tarinoissa kirjoitetaan niiden oman maailman aiheista.

Pidän sellaisten kirjojen tuottamista aivosolmuista, niin Näyttelijänkin kohdalla. Pohdin vain, mikä saa kirjailijan toisensa perään kirjoittamaan kirjoittamisesta, kun maailma olisi pullollaan aiheita.

Näyttelijä ei katoa päästäni välittömästi painettuani takakannen kiinni. Aika- ja tekstitasoja on lukuisia, mutta suurimman osan ajasta kärryillä pysyy mainiosti. Lukija saa eteensä kirjan, jossa kirjoitetaan kirjaa kirjan kirjoittamisesta. Välillä luetaan kirjan kirjoittamisesta, välillä kirjaa, joka valmistuu, välillä kahta edellistä sekaisin – tai ainakaan minä en niitä erota – ja yhdessä kohdassa novelli, jonka näyttelijä-kirjailija on kirjoittanut. Pidin erityisesti seuraavasta, kaikki nämä monimutkaisuudet ja metatasot kepeästi kiteyttävästä kohdasta:

“Iisan silmät punertavat.

– Iisa?

– Mulla on haku puoli kuusi. Hyvää yötä. Jos sä tosissasi aiot jatkaa tota [kirjan kirjoittamista], vaihda mun nimeksi joku sellanen nimi, joku sellanen… Vaikka vittu Anjovis. Tai Kusipää. Ihan sama. Vaikka Iisa.

Mietin miksi juuri Iisa, en tunne ketään Iisaa, eikä Iisakaan tietääkseni.

– Taidan valita noista vaihtoehdoista Iisan jos sopii.” (s. 244)

Kuten hyvästä autofiktiosta, ei tästäkään kirjasta selviä faktan ja fiktion suhdeluku. Faktoilla – näyttelijäpariskunnalla, kirjoittamisella ja lapsiperhearjella – on perustukset valettu, mutta sen jälkeen on käytetty värikynää.

Pidin Näyttelijän kielestä, se kulki eteenpäin hyvää vauhtia. Tarina imi aika hyvin mukaansa, koska asetelmia paljastettiin vähän kerrallaan. Koko kirjan ajan käsitellään synkkiä mutta arkipäiväisiä teemoja, kuten riittämättömyyden tunnetta, toivottomuutta sekä addiktioita niin aineisiin kuin henkilöihin.

Suomen marraskuu on harmaa, sateinen ja melankolinen. Joskus huvittavan suurissa määrin, mutta onpahan silti. Valonpilkahduksia on vain muutama, ja siksi ne saavat aivan erityisen merkityksen. Marraskuun kaltainen on myös näyttelijä Jussi Nikkilän esikoisromaani Näyttelijä.