Pääkirjoitus Siiri Enorannalta: Nuoruus. Nyt.

Minä en tiedä, millaista on olla nuori tänä päivänä. Olen 34-vuotias, eli täti-iässä, vaikka se onneksi tarkoittaakin esimerkiksi sitä, että tanssin enemmän kuin koskaan, vedän seitsemän leukaa ja ihastun edelleen tv-sarjojen henkilöihin. Muistelen teini-ikääni kauhistuneen helpottuneena – miten ikinä selvisin siitä kaikesta, kun olin niin pöljä ja epävarma! En tiennyt miten kohdella muita ja millaista kohtelua vaatia itselleni. Mokasin, opin, kasvoin, ja mokasin uudestaan. Tämä lienee yhteistä nuorille kautta aikojen, mutta totuus on, etteivät aikuiset todellakaan ole mokailemisen yläpuolella. Oleellista olisi totutella kantamaan vastuuta, oppia nöyränä virheistään ja säilyttää sisäinen lapsensa siinäkin mielessä että muistaisi, ettei oppimisen aika koskaan ole ohitse.

Nykyajan nuoria yhtäältä säälin, toisaalta ihailen. Miten hirvittävää olla nuori tällaisena aikana, kun ilmastokriisi vyöryy päälle, ja aikuiset eivät vieläkään tee tarpeeksi isoja päätöksiä korjatakseen tilanteen. Miten ihanaa olla nuori tällaisena aikana, kun jokainen saa olla sitä mitä on vapaammin kuin koskaan ennen kirjoitetun historian kuluessa. Kyllä, kaikki on vielä kesken, mutta asiat on sentään sysätty liikkeelle. Yhteiskunnissamme on edelleen paljon järkyttäviä ihmisoikeusrikkomuksia ja kaikkien elämän osa-alueiden epätasa-arvoa, mutta ainakin näistä asioista puhutaan ääneen ympäri maailman. Sitä, mitä ei huomaa, ei voi muuttaa. Sen, jolla ei ole ääntä, on vaikeaa saada oikeutta.

Siksi olenkin niin iloinen esimerkiksi kaunokirjallisuuden ja kaiken muunkin tarinankerronnan voimasta. Parhaimmillaan hyvä tarina sekä koskettaa tunteita että kutkuttaa älyä. Opettaa, mutta ei tyrkytä valmiiksi pureskeltuja ratkaisuja. Itkettää ja naurattaa. Uskon, että maailma olisi paljon parempi paikka, jos jokainen meistä voisi perinpohjaisesti kuvitella, millaista on olla toisen ihmisen (tai eläimen!) asemassa. Kaunokirjallisuus tarjoaa tähän loistavia mahdollisuuksia. Me nuortenkirjailijat olemme vanhoja sieluja tai ikinuoria, ehkä tätiytyneitä, mutta lapsi sisällämme ei toivottavasti koskaan katoa.

Minä näen nykyajan nuoret mahdollisesti ruusunpunaisten lasien läpi, mutta koska tieteelliset tutkimuksetkin osoittavat, että mitä enemmän ihmisiltä odottaa hyvää, sitä paremmin nämä toimivat, ruusuinen näkemykseni on objektiivisesti katsoen kannattava. Minä näen tiedostavia, fiksuja nuoria, jotka pyrkivät ymmärtämään alati muuttuvaa, väistämättömän kaoottista maailmaa. Näen nuoria, jotka pitävät huolta toisistaan, ymmärtävät erilaisuutta, ja joiden mielestä hyväntahtoisuus on tyylikkäintä ikinä. Näen nuoria, jotka ovat kyllästyneet epäkohtiin eivätkä pelkää nousta barrikadeille epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Näen nuoria, joiden tehtäväksi on epäreilusti langennut ei enempää eikä vähempää kuin maailman pelastaminen. Kohtuuton tehtävä, mutta mahdoton se ei kuitenkaan ole – vallankumouksia on tehty ennenkin. Näen nuoria, jotka johdattavat ihmiskunnan rauhanomaisesti parempaan maailmaan. Aikuisten on aika kuunnella, oppia ja kantaa vastuuta.

Kuva: Ville Koivisto

Kirjoituksessa viitataan tutkimuksiin, joita Rutger Bregman esittelee teoksessaan Hyvän historia: ihmiskunta uudessa valossa.