Paluu Runotytön maailmaan
Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent, runotytön tarina jatkuu. WSOY 2018.
Olen aina pitänyt kirja-sarjoista. Niissä samat ystävät ovat jatkaneet kirjasta toiseen, eikä tunnelmasta ole tarvinnut luopua yhden kirjan jälkeen. Tämän takia olin todella ilahtunut Emilian tarinan jatkumisesta. Siltikin minulla oli valtavia epäilyksiä kirjaa kohtaan. En voinut edes kuvitella, että kirjan tunnelma ja tyyli voisi olla miltei sata vuotta sitten kirjoitettujen alkuperäisten Runotyttö-kirjojen tasoa, varsinkaan kuin kirjailijana ei ollutkaan enää legendaarinen L.M. Montgomery. Iloiseksi yllätykseksi kuitenkin huomasin, että Huotarinen ja Koskimies onnistuivat tehtävässään erittäin hyvin.
Emilia Kent jatkaa tarinaa siitä mihin alkuperäiset Runotytöt jäivät. Emilia on edellisessä romaanissa Runotyttö maineen polulla saanut menestystä kirjoitusurallaan, sekä elämänsä rakkauden Teddy Kentin aviopuolisokseen. Onnettomasti päättynyt rakkaussuhde Dean Priestin kanssa on takana päin ja maailma avarana edessä. Emilia vasta opettelee vaimona olemista ja kirjoittaminen sujuu jotenkuten. Lyhyitä tarinoita ja runoja tulee lehtiin, mutta kokonainen romaani ei tunnu mitenkään mahdolliselta kirjoittaa. Kun kirjoittaminen ei luista, Emilia keskittyy olemaan mahdollisimman hyvä vaimo Teddylle, jonka taiteilijan ura on huimassa maineessa ja suosiossa. Syvällä sisimmässään Emilia kuitenkin tietää, että hänellä on muukin merkitys tässä maailmassa, kuin pelkkänä kotirouvana olo. Lopulta Emilia löytää pitkään viivästelleen leimahduksensa, ja uusi romaani alkaa kehittyä. Emilian elämä alkaa palata pikku hiljaa uomilleen stressaavien taidenäyttelyiden, ihmissuhdesolmujen sekä epävarmuuden syövereistä ja Emilia pääsee toteuttamaan omaa uraansakin.
Kirjan kirjoitustyyli ja tunnelma olivat hämmästyttävän samanlaiset kuin aikaisempien Runotyttö-kirjojen. Silti kirjassa oli myös mielestäni hieman liikaa stressiä ja ahdistunutta päämäärättömyyttä Emilian osalla. Sen vastapainona oli myös onneksi huumoria ja loistavia henkilöhahmoja. Kirjasta löytyykin samat vanhat tuttavuudet, kuten räiskyvän iloiset Ilse ja Perry, vanhat kunnon Elisabet täti, Laura täti ja Jimmy serkku ja jopa salaperäinen reppureissaaja Dean Priest saapuu tarinaan, tuoden uusia käänteitä Emilian elämään. Myös kirjan miljöö oli ihanan tuttu ja aidosti kerrottu. Mielestäni kirjassa juuri henkilöhahmot ja miljöö olivat ehdottomasti parhaimmat, juonen ollessa hieman hidastempoinen.
Tarina jäi kuitenkin hieman kesken ja se jätti useita kysymyksiä jälkeensä. Saiko Teddy koskaan haavettaan isyydestä toteen? Miten Deanin ja hänen matkapäiväkirjojen kävi? Entä Elisabeth-tädin voinnin? Entä ystävystyikö Emilia ikinä uuden sukulaissielunsa, pikkutyttö Diana Strangin, kanssa paremmin? Kirja kaipaisi ehdottomasti vieläkin jatkoa ja vastauksia useisiin kysymyksiin.
Emilia Kent -teoksen lämmin tunnelma imaisi minut heti mukaansa eikä päästänyt otteestaan pitkään aikaan. Suosittelen kirjaa lämpimästi Runotyttö-sarjan lukeneille, ja jokaiselle, joka tykkää lukea iltahämärässä kaiken muun maailman yläpuolella.