Paras mahdollinen maailma
Otava, 2016
Riikka Pulkkisen uusi romaani Paras mahdollinen maailma kertoo vuorotellen menestyneestä ammattinäyttelijästä Aureliasta sekä tämän äidistä, joka kantaa liian painavaa menneisyyttä. Mieletön tarina. Mieletön tarinoiden yhteen nivoutuminen! Romaani kertoo myös 80-luvun Itä-Berliinistä, nuoren parin rakkaustarinan, Berliinin muurista, traumasta sekä Aurelian teatteriarjesta.
Aurelia näyttelee päänäyttelijänä Helsingin Kansallisteatterin uudessa teatteriproduktiossa. Produktion tunnettu ohjaaja pyrkii tuomaan lavalle Berliinin muurin murtumisen ja suuria teemoja kuten vapaus. Vapaudesta ja muurista muovautuu tietenkin teemat myös koko kirjalle.
Paras mahdollinen maailma hapuilee hieman fantasian rajoja, ellei sitten toisaalta vain ihmismielen kummia ja todentuntuisia mielikuvia. Aurelia toisinaan syöskyy mielikuvituksen pyörteisiin tai astuu ulos itsestään. Todellisuuden ja mielikuvan, mahdollisuuden, raja on häälyvä. Lukijaa johdatetaan hellästi harhaan.
Äiti taas avaa tarinaa lähtien hänen ja Aurelian isän tapaamisesta yliopistossa. Pikkuhiljaa kohti sitä, mitä tapahtui vuosia sitten. Äidin Aurelialle kertoman menneisyyden edessä ei voi muuta kuin sulaa. Paras mahdollinen maailma luettelee tunteita ja lauseita, joita on toisinaan raskas lukea peräkkäin, mutta romaania keventää muun muassa äidin arkinen tapa muistella mitä missäkin syötiin. Arkea, ystävyyttä ja äänimaisemia Pulkkinen kuvailee mielestäni todella kiitettävästi.
Kirjassa käännetään selkä, loitotaan pikkuhiljaa pois toisesta, annetaan toisinaan anteeksi kokonaisten kuukausien riidat, ideoidaan parempaa yhteiskuntaa. ”Muuri, raja, joka jakoi maailman todelliseen ja mahdolliseen”. Mahdollinen. Kohti kääntyminen. Menettäminen. Jo pelkästään yhden aiheen näkökulmasta voisi pohtia kirjaa jälkeenpäin viikon.
Romaanin teatterimaailma vakuuttaa. Teatteria harrastaneena tunsin tämänkin kirjan läpi, kuinka näytelmän yhdessä työstämisestä tulee aina täyteläinen olo, kuin projekti yltäisi jokaiseen arjen ajatukseenkin. Sama työstäminen tuo projektimuodon henkilöiden käsittelemille aroille asioille. Kansallisteatterin näyttämöllä punnitaan yhdessä arkoja teemoja ja käsitettäväksi liian suurta historiantapahtumaa, mutta Aurelia tekee myös itsenäistä pohjatyötä: hän kysyy jatkuvasti mielessään, miksi roolihenkilö tekee näin, mikä on sen menneisyys, mitä henkilö haluaa. Myös abstraktilla mielikuvatasolla ykseys, kakseus ja useamman henkilön ja minän ”sisäkkäisyys” muovaavat kirjaan kantavan kysymyksen. Kantaako näyttelijä itsessään kerroksittain menneitä rooleja? Kantaako ihminen omassa olemisessaan vuosien kerroksia, ihmissuhteita? Voiko eri rooleilla leikitellä omassa arjessaan? Miksi teen näin, mikä on menneisyyteni, mitä haluan?
Ensimmäisten lukujen aikana ehdin jo pettyä. Vaikutti siltä, että kirja mässäilisi melkein liian usein jo mediassa esiintyvillä aiheilla. Viinilasilliset ja puhtaasta himosta alkava seksi esiintyivät niin usein, että niistä oli mennä jo uskottavuus. Romaanin alussa vallitsee yleinen kylmä välinpitämättömyyden ja toivottomuuden ilmapiiri ja kuvaillaan todella irtonaisena osana sukupuolen ja seksuaalisuuden etsimistä. Aurelian äiti kävelee Helsingin katuja, jotka eivät sano pääkaupunkiseudun ulkopuolella asuville lukijoille mitään. Helsinkiläisille ”Huvilakatu” ja ”Hanasaari” taas avaavat heti tiettyjä mielikuvia.
Todellisuudessa Riikka Pulkkisen kirjaa luettaisiin ja rakastettaisiin ilmankin näitä mediaseksikkäitä lukuja. Pian trendikirja levitti kuitenkin lonkeronsa syvemmälle. Tunteisiin, eri henkilöihin ja tarinoihin; veti lukijan lähemmäksi. Kirjan lähtökohdat eivät ole niinkään kiinnostavia, vaan niiden käyntiinlähtö ja haarautuminen yhä enempiin ja enempiin polkuihin. Pian romaani oli jo kaikenkattava, äärettömän kiinnostava, imaiseva.¨
5/5