Siri Kolu: Hohtavat (Tammi 2024)
Maailma pysähtyy hetkeksi, kun Hohtavat olennot ilmestyvät osalle ihmisistä, merkitsevät heidät ja kertovat, että loppu on tulossa. Hohtavien vierailu jättää ihmiskunnalle kasan kysymyksiä: Mitä tapahtuu merkityille? Entä heille, joita ei merkitty? Onko loppu todella tulossa? Tätä pohtivat muun maailman tavoin merkityksi tullut Ani ja hänen merkittä jäänyt kumppaninsa Kapri.
Suurin osa ihmisistä suhtautuu ilmoitukseen rauhallisesti ja jatkaa arkeaan suhteellisen normaalisti. Levottomuuksiakin toki on, mutta kirja ei keskity niihin. Sen sijaan se kuvaa upeasti arjen pieniä iloja ja pohtii, mitä tehdä jäljellä olevalla ajalla? Onko esimerkiksi järkevää riidellä, jos kaikki loppuu alle viikon päästä? Anin pikkusiskon Ailikin kautta nähdään kriisi myös lapsen silmin. On melkein suloista nähdä, kuinka tietämätön ja utelias Ailikki on. Hän esimerkiksi pohtii, mitä tulee pakata mukaan, kun loppu tulee.
Suuri rooli tarinassa on Anin ja Kaprin rakkaudella. Heidän rakkauttaan on kuvattu kauniisti, mutta koska tarinan alkaessa he ovat seurustelleet jo vuoden, minun oli vaikea innostua heidän tarinastaan.
“Tänä päivänä päätän rakastaa sinua koko päivän, tämän päivän koko tunnin päätän ajatella vain sinua.”
s. 104
“Mä rakastan sua sellaisena kuin mikä haluat olla.”
s. 122
Pidän kuitenkin siitä, kuinka kirjassa pohdittiin suhteen rajoja salaisuuksien osalta. Pitääkö kaikki salaisuudet kertoa kumppanille?
Tarinassa myös uskonnolla on rooli, mitä arvostan kirjoissa, joissa loppu lähestyy tavalla tai toisella. Kuitenkin uskovat hahmot, kärkipäässä Anin entinen ystävä Elsa, ovat jopa raivostuttavia siinä, kuinka kovasti he uskovat lopun tarkoittavan Taivaaseen pääsyä ja haluavat saada kaikki, myös heidät, joita ei kiinnosta, innostumaan asiasta.
Lopun ajoista kertova kirja kuulostaa houkuttelevalta, mutta juonellisesti kirja on pitkästyttävä. Kirjassa on monia kiinnostavia aiheita, joihin ei kuitenkaan paneuduta. Esimerkiksi Anin ja Kaprin vanhemmista olisi ollut kiinnostava kuulla lisää. Lisäksi kirjassa luodaan koko ajan jännitystä siitä, mitä tapahtuu lopun tullessa, mutta jännitys ei lopulta kulminoidu kunnolla. Lopusta minulla onkin ristiriitaisia tunteita: toisaalta sen avoimuus on ihanaa ja toisaalta antiklimaattista, kun vastauksia ei lopulta saa. Loppuratkaisu – tai sen puute – tuntuu jopa hieman laiskalta valinnalta.
Kirjan kerronta on kaunista ja tunteellista. Romaanikerronnan seassa on osia, jotka on kirjoitettu kuin säeromaaneissa. Säkeet toimivat kerronnassa hyvin, koska niitä on käytetty vain muutamissa kohdissa. Tällöin säekohdista välittyy mahtipontinen ja taianomainen tunnelma. Miljöön yksityiskohtien kuvailu on kaunista ja vertauksien luominen elävöittää tekstiä:
“Some ei ole kattohuoneisto, josta näkisi paremmin, mitä tapahtuu. Juuri tällä hetkellä se on pimeä kellari, jossa kaikki koettavat huutaa kovimmin.”
S. 47
Toisaalta kerronta on välillä liian kiertelevää, jolloin on vaikeaa ymmärtää, mitä oikeasti tapahtuu tai sanotaan. Kirja on myös täynnä intertekstuaalisia viittauksia, mutta suurinta osaa en itse ymmärtänyt.
Kirja voisi olla hyvä lukijalle, joka pitää lumoavasta kerronnasta ja rauhallisista tarinoista, mutta ei lukijalle, joka pitää nopeatempoisista juonista ja siitä, että tarina saa selkeän ratkaisun.