Kirja-arviot
14.1.2025
|
Aino Kettu, 18v

Pelätäkö vaiko eikö pelätä, siinä pulma

kansikuva, henkilö, perhonen

Sini Helminen: Kunnes kuolen (Myllylahti, 2024)

Olipa kerran maailma, jossa taaperoiden otsaan tatuoidaan heidän tuleva kuolinpäivänsä. Eräs matemaatikko on selvittänyt elämän mitan ja se on otettu yleiseen käyttöön. Menneitä aikoja kuvataan takapajuisena, kun tätä selkeästi ”elintärkeää” tietoa ei ollut saatavilla. Kun tietää oman kuolinpäivänsä, tai Kunnes kuolen-maailman mukaan: ”määräpäivänsä”, pystyy laittamaan asiansa kuntoon, tekemään kaiken haluamansa ennen loppua ja hyvästelemään läheisensä. Täysin loogista ja hyvin toivottava asia…eikö? 

Aanilla tämä on toisin. Hän on jo 17-vuotiaana kuoleva päiväperho. Miksi kukaan haluaisi ”tuhlata” aikaansa ihmiseen, joka kuolee kuitenkin ennen kuin kerkeää edes aikuistua? Eronneista vanhemmista vain isä pitää huolta Aanista, koulukaverit välttelevät häntä heti ensinmäisestä päivästä lähtien, eikä hän pääse harrastuksiin mukaan, vaikka on yhtä hyvä tai jopa parempi kuin muut. Tämä kaikki tapahtuu vain Aanin lyhyeksi ennustetun elämän takia. Kylmän loogisessa maailmassa melkein kukaan ei pidä Aania panostuksen arvoisena. Yksinäisyys on yksi kirjan teemoista ja se näkyy kirjassa hyvin. Alaikäisyytensä takia Aani joutuu käymään koulua kulissien takia, vaikka hän mieluummin viettäisi päivänsä huoneessaan lukien tai kuunnellen musiikkia. 

Silti kirjassa on jotain kaunista. Vaikka Aani tietää tulevaisuuden olevan muille eikä hänelle, hän ei silti halua muille pahaa ja esimerkiksi syö kasvisruokaa ilmaston säästämiseksi. Hyvin realistisesti nykypäivän nuorelle, Aani löytää juttukavereita netistä ja haluaa nähdä maailmaa. Hän ei vietä viimeistä elinvuottaan juhlien, vaan viettäen iltoja kotonaan. Aani on todella samaistuttava, tavallinen nuori, jos tämän ”tiedät kuolevasi” jättää huomioimatta. Kirjaa lukiessa jää miettimään, miten voi hyväksyä ja nauttia vuodesta, jonka tietää olevan viimeinen? Kirjassa esiintyvä matemaattinen laskukaavahan ei kerro kuolintapaa, vaan jättää kirjan hahmoille ihmetyksen: ”Miten kuolen?” ”Kenen kanssa?” Yksinäisyyden, toiveiden ja ystävyyden pohtimisen seassa säeromaanissa pohditaan kuolemaa ja sen pelkoa. 

Tämä 158 sivun mittainen säeromaani on herkkä, kauneuden ja katkeruuden sekoitus. Helminen kirjoittaa taitavasti säkeitä, ja välillä luin niitä uudestaan ihan vain niiden kauneuden vuoksi. Säkeet eivät ole yhtä mystisiä kuin runojen, mutta eivät yhtä pitkiä kuin tavallisten romaanien virkkeet. Tarinan kertominen säkeissä nopeuttaa lukemista, ja ne tuovat silti selkeän tarinan ja kuvauksen teokseen. Aanin tarina ei tunnu kiirehdityltä. Luen harvemmin säeromaaneja, mutta tämä toteutus toimii tälle tarinalle hyvin. Pisteiden puute on luonteva valinta, enkä edes huomannut sitä ennen kuin Aani niistä itse mainitsee. Lopettaahan piste sekä lauseen että tarinan. 

Suosittelen tätä säeromaania kaikille, joita ei kuolemasta puhuminen pelota, iästä riippumatta. Kohderyhmänä voi olla nuoret, mutta kaikkihan meistä kuolevat ja toivoa tarvitsevat.

← Takaisin
seuraa meitä