Peto tulee ryhmästä

William Golding: Kärpästen herra. Suom. Juhana Perkki. Otava 1960.

Opettaja vaihtaa taululle uuden dian, nousee työpöytänsä takaa ja käskee luokkaa tekemään muistiinpanoja samalla, kun hän itse poistuu kopioimaan tehtävämonisteita. Oppilaat – sanotaan nyt vaikka kahdeksasluokkalaiset – tuijottavat tiiviisti eteenpäin. Liian tiiviisti. He odottavat, valmistautuvat, villieläimen vaistot ja niin edelleen. Koululuokka noudattaa omaa hierarkiaansa, joka tuntuu olevan sekä universaali että ajaton. Luokan stereotypia johtajineen, seuraajineen ja syrjittyineen toistuu kirjasta ja elokuvasta toiseen. Se on olemassa myös todellisessa maailmassa, joskaan ei aivan näin mustavalkoisena. Opettaja on poissa kolme minuuttia. Mitä tapahtuu, jos hän ei tulekaan takaisin?

Kuvaus ihmisluonnon villiintymisestä

Kyseisestä asetelmasta on kirjoitettu romaani: William Goldingin Kärpästen herra (1954). Myönnättäköön, että teoksen lähtökohta on ”hieman” arkipäiväisestä poikkeava. Joukko englantilaisia koulupoikia syöksyy autiolle saarelle alasammutun lentokoneen mukana. Ponnistukset pitää yllä englantilaista sivistystä muuttuvat enemmän tai vähemmän koulukiusaamistilanteeksi, kun lapset joutuvat tulemaan toimeen ilman aikuisen valvontaa. Kirja kuvaa ihmisluonnon villiintymistä. Villiintymiseen ei kuitenkaan tarvita autiota saarta. Joskus kolme minuuttia tai opettajan väärään suuntaan kohdistettu katse riittää.

Kärpästen herran henkilöhahmoille löytyy edustajansa perinteisestä koululuokasta tai vähintäänkin sen stereotypiasta. Ralph on synnynnäinen johtaja. Hän on urheilullinen, hauska ja symboloi kirjassa oikeudenmukaista johtajaa. Hänet valitaan johtoon yhteisellä äänestyksellä, ja hänelle tärkeintä on tulen ylläpitäminen. Pelastuminen. Jack, vanhin ja metsästäjien johtaja, on hänen kilpailijansa. Hänen valtansa perustuu pelonsekaiseen kunnioitukseen. Häntä voikin pitää tyypillisenä kiusaajana. Näiden kahden pojan taakse muut lapset ryhmittyvät.

Sivistyksen pinta murenee

Kiusaaminen on tyypillisimmillään sitä ”kevyttä” nimittelyä, johon osallistuvat melkein kaikki. Jopa ne, jotka eivät koskaan ole mieltäneet itseään kiusaajiksi. Jopa Ralph. ”’Minä sanoin, että olisi samantekevää, miksi he minua nimittäisivät, kunhan eivät vain sanoisi Possuksi, ja minä pyysin että sinä et kertoisi sitä kenellekään, ja kuitenkin sinä kerroit sen heti kaikille.'” Possusta tulee Ralphin ”uskollisin ja viisain” ystävä, mutta hän on myös esimerkki lapsesta, joka on joutunut kohtaamaan kiusaamista kaikkialla. Possu-nimitys vakiintuu poikien kielenkäyttöön niin, että hänen oikea nimensä ei selviä edes lukijalle. Niinpä minunkin on tätä kirjoittaessani pakko osallistua samaan nimittelyyn. Simon on Kärpästen herrassa tietynlainen järjen ääni, jolle asioiden todellinen laita selviää ennen kuin kenellekään muulle. Hän on heiveröinen ja vakava ja pyörtyy helposti, eikä hän näin ollen saa muilta pojilta osakseen juuri muuta kuin tirskuntaa tai jotain vielä pahempaa. Kiusattuja Kärpästen herrassa edustavat omalla tavallaan myös tenavat, jotka ovat isompien poikien vapaasti johdateltavissa.

Lapset ruokkivat toisissaan tunnetiloja, joista päällimmäisenä on pelko petoa kohtaan. Tämä pelko johtaa yhdessä metsästämisen aiheuttaman hurmion kanssa villiintymiseen, jossa velvollisuudet, kuten tuli, unohtuvat. Kun tilanne karkaa käsistä, kaikki valitsevat puolensa. Syntyy kaksi heimoa, ja lopulta Ralph jää yksin. Myös koulukiusaamisessa on useimmiten kyse lietsonnasta. Luokan jännite ei luonnollisesti voi ajautua yhtä kärjistyneeseen tilanteeseen kuin Goldingin romaanissa, eikä tarinan lopputulos ole verrattavissa tosielämään. Koulukiusaaminen ja lasten tekemät julmuudet eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään. ”’Ehkäpä peto sittenkin on olemassa.’ – – ’Minä tarkoitan, että… että ehkä se onkin vain me itse.’

Juttu on julkaistu alun perin Lukufiiliksessä vuonna 2015.