Kirjojen lukeminen ei ollut vähään aikaan kuulunut päivittäisiin rituaaleihini. Pienenä muistan kuitenkin olleeni aina perheeni innokkain lukija. Klassiset fantasiakirjat olivat tuolloin lähellä sydäntäni, ja arvelen värikkään mielikuvitukseni kumpuavankin niistä ideoista, joita muistan syöttäneeni itselleni kirjoja lukemalla. Muutaman tunnin sijoittaminen lukemiseen päivittäin ei tuntunut lainkaan ongelmalliselta. Aikaa tuntui olevan enemmän silloin, mutta päivässä on yhä 24 tuntia. Tosiasia on kuitenkin, että viime vuosina lukio-opinnot ja muut harrastukset ovat hieman lisänneet työtaakkaa ja kirjojen lukeminen on jäänyt vähemmälle. Muutama vuosi meni ohi lukemalla vain pari kirjaa koko vuoden aikana. Asiaa ei auttanut se, että monet ympärilläni elelevät läheiset ystäväni eivät myöskään lukeneet kovin usein. Kirjojen lukemiseen saatettiin jopa yhdistää eristäytyneisyys, ja sitä saatettiin luonnehtia tekosyyksi muiden ihmisten seuran karttamiseen.
Opintojen kasaantuessa ajattelin, että viimeinen harrastus, jota lisäisin päivääni, olisi vapaaehtoinen lukeminen vielä oppikirjojen lisäksi. Onneksi tämän ketjun katkaisi mieleeni ponnahtanut idea, että voisin alkaa kuunnella äänikirjoja harrastaessani tai lenkkeillessäni. Tämä johti kuitenkin lopulta siihen, että hylkäsin äänitteet ja aloin lukea kirjoja itse uudelleen. Aikaa minulta ei löytynyt illasta harrastusten vuoksi, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi aloittaa lukeminen aamulla heti herättyäni ja käyttää päiväni ensimmäisen tunnin lukemiseen. Nykyään lukemiseni menevät laidasta laitaan: esimerkiksi filosofia, yhteiskunnalliset romaanit ja jopa runous kuuluvat lempilukemisiini. Eniten olen kuitenkin ruvennut lukemaan tietokirjallisuutta, josta koen saavan itselleni erittäin paljon iloa ja hyötyä. Olen kokenut suoran positiivisen vaikutuksen etenkin filosofian, historian, elämänkatsomustiedon ja psykologian opintoihini, puhumattakaan kehityksestä kirjoitustaidoissani äidinkielessä.
Viimeisin lukukokemukseni on israelilaisen historiantutkijan Yuval Noah Hararin kirjoittama tietokirja Sapiens – Ihmisen lyhyt historia. Olin jo jonkin aikaa suunnitellut kirjan hankkimista ja kirjamessuilla vieraillessani päätin lopulta ostaa sen. Teos on alun perin kirjoitettu englannin kielellä, mutta se ilmestyi suomeksi Jaana Iso-Markun kääntämänä ja Bazarin kustantamana vuoden alussa. Kirja oli menestys maailmalla, ja se on vielä tänäkin päivänä New York Times -lehden Best Sellers -listalla toisella sijalla kulttuuriosiossa.
Kirja on noin 500-sivuinen ja asiaa riittää. Harari käy läpi koko ihmiskunnan historian kronologisesti Homo sapiens –lajin vähäpätöisistä vuosista aina nykyhetkeen asti. Kirjan hän jakaa neljään eri osaan: kognitiiviseen vallankumoukseen, maanviljelyn vallankumoukseen, ihmiskunnan yhdentymiseen sekä tieteelliseen vallankumoukseen. Hän kuvailee lajimme eri kulttuurien syntymistä ja vaiheiden eroja ja esittää ja kyseenalaistaa teorioita ihmiskunnan yhdentymisestä ja kaikista niistä prosesseista, jotka johtivat siihen maailmaan, jossa nykyisin elämme. Teos on täynnä mielenkiintoisia aiheita, ja käytin sen lukemiseen todella monta tuntia, sillä jokainen kappale sisälsi niin paljon ajatuksia, että niiden sulattelemisessa tosiaankin kesti jonkin aikaa. Asiaa oli niin paljon, että vaikka koin monta uutta oivallusta, oli pääni hieman pyörällä varsinkin pitkien lukusessioiden jälkeen. Teos on kuitenkin ehdottomasti suositeltavaa luettavaa.
Vaikka kirja on todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, saavat kertomukset ja liiankin hyvin perustellut todisteet ihmisen pahuudesta lukijan pakostikin kyseenalaistamaan lajiamme ja mahdollisesti muuttamaan omaa maailmankatsomustaan. Kirja oli toisinaan hieman ahdistava muistuttaessaan biologiamme ja luonteemme heikkoudesta alistua valtaa tavoitellessa hirvittäviin tekoihin. Yksi hirvittävimmistä ja selkäpiitä karmivimmista esimerkeistä oli se, että “kahdestakymmenestäneljästä yli 50 kilon painoisesta australialaisesta eläinlajista 23 kuoli sukupuuttoon” meidän takiamme, ja tämän kruunaa vielä se, että “Australian asuttajilla oli käytössään vain kivikautinen teknologia”. Jos ihmisen luonto on tällainen, niin mitä tapahtuu, kun lajimme saa valta-aseman maapallolla? Harari kertoo hyvin olennaisena osana läpi kirjaa merkittävimmästä tekijästä, joka erottaa ihmisen muista eläimistä: kyvyn kollektiivisesti uskoa kuvitteellisiin itse luomiimme myytteihin ja uskomuksiin.
Harari tuo esille myös ajatuksen, että lajimme on muuttumassa Jumalan kaltaiseksi. Kirjassa hän antaa konkreettisen todisteen tästä: Gilames-projektin, jossa pyritään kuolemattomuuden tavoitteluun. Tälläkin hetkellä nanoteknologian asiantuntijat ovat kehittelemässä bionista immuunijärjestelmää, jonka avulla pystyttäisiin taistelemaan suurinta osaa viruksista, bakteereista ja syöpäsoluista vastaan sekä merkittävimpänä – jopa hidastamaan vanhenemista. “Muutamat vakavasti otettavat tiedemiehet ovat esittäneet, että vuoteen 2050 mennessä joistakin ihmisistä tulee ei-kuolevaisia (ei kuolemattomia, koska he voisivat yhä kuolla jossakin onnettomuudessa, mutta ei-kuolevaisia, mikä tarkoittaa, että ilman tappavaa vammaa heidän elämäänsä voitaisiin pitkittää loputtomiin)”, Harari kertoo.
Tietokirjallisuutta pidetään usein tylsänä ja työläänä lajina. Etenkin nuorten keskuudessa kaunokirjallisuus herättää heti mielenkiinnon, sillä tunnettuja hyviä klassikkoteoksia tuntuu olevan listat loputtomiin. Toisin kuin esimerkiksi sanasta “romaani” piirtyy sanasta “tietokirja” mieleen kuva paksusta opuksesta, jota on vaikea lukea, ja epämiellyttävä määrä turhia sivuja sekä juonen puuttuminen vähentävät heti halukkuutta edes kirjan avaamiseen.
Tietokirjallisuus ei ehkä sisällä samanlaista lämpöä ja helpostilähestyttävyyttä kuin kaunokirjallisuus, mutta kun alkaa nauttia omien ajatusten ja tietojen syventämisestä, saattaa tästäkin kirjallisuuden osa-alueesta muodostua oma suosikki. Tietokirjoja voi löytää mistä tahansa elämän kiinnostuksen alueesta, ja oman mielensä kehittämisestä seuraa paljon hyötyä tulevaan ja ehkäpä jopa oivalluksia ja tilaisuuksia, joista ei olisi osannut edes unelmoida.
5/5