Rakkautta ilman rajoja
Siiri Enorannan uusi nuortenromaani Keskusteluja kukkasten kanssa (WSOY, 2026) asettuu kiinnostavasti suomalaisen fantasian ja queer-kirjallisuuden risteykseen. Enorannan kirjallinen tuotanto on laajaa ja monipuolista, eikä Keskusteluja kukkasten kanssa hänen romaaneilleen tyypillisesti asetu yksiselitteisesti nuorten- tai aikuistenkirjaksi. Teos puhuttelee monenlaisia lukijoita ja liikkuu luontevasti myös eri genrejen rajapinnoilla. “Voiko rakkaus kasvaa jaettaessa?” kysyy kirjan takakansiteksti, ja teema nousee romaanissa luontevasti esiin. Keskusteluja kukkasten kanssa on paitsi fantasiakirja, myös epätyypillinen rakkaustarina.
Romaanin lähtökohta on sadunomainen. Viisjoen maagisessa maailmassa kukkivat koruleeliat, Xaskia opiskelee niiden hoitajaksi ja Naum hurmaa ympäristönsä esiintymisillään. Ulkopuolelta saapuva Sona joutuu keskelle outoa, jo valmiiksi tiivistä dynamiikkaa. Romaanin maailmanrakennus on onnistunut, ja tarinan maailma ja sen lainalaisuudet tuntuvat uskottavilta. Enorannan aiemmissa romaaneissa, esimerkiksi Maailmantyttäret (WSOY, 2022) leikitellään utopistisilla maailmoilla, ja sama teema näkyy myös Keskusteluissa kukkasten kanssa. Romaanin maailma on kaunis, omituinen ja sadunomainen, erilainen ja parempi versio meidän maailmastamme.
Tämä tekee kirjasta nähdäkseni erityisen otollisen myös jonkinlaiselle queer-luennalle: fantasia on kirjallisuudenlajina usein tarjonnut mahdollisuuden kuvitella suhteita ja identiteettejä, joita realistinen romaani käsittelee varovaisemmin. Moninaiset ihmissuhteet ja queer-identiteetit asettuvat osaksi taianomaista maailmaa.
Keskeisintä romaanin queer-näkökulmassa on kuitenkin romaanin henkilödynamiikka. Päähenkilön Xaskian, Naumin ja Sonan välinen suhde ei rakennu perinteisen rakkauskolmion ympärille, jossa yksi ehdokas valitaan ja toinen hylätään. Sen sijaan romaani korostaa ajatusta “rajattomasta rakastamisesta” ja siitä, ettei vain yhtä tarvitse rakastaa. Jo tämä on suomalaisessa nuorten fantasiakirjallisuudessa merkittävää ja uudenlaista. Polyamoriaa käsitellään yhä melko vähän kotimaisessa kirjallisuudessa, joten aihepiiri on tervetullut lisä erityisesti queer-nuortenkirjallisuuden kentälle.
Vaikka kirjaa voi lukea genreltään esimerkiksi romanttisena fantasiana, siinä on myös selvä normikriittinen vire: rakkaus ei näyttäydy niukkana resurssina eikä identiteetti valmiina kategoriana. Rakkaus on romaanissa ihanan monipuolisesti ja emotionaalisesti kuvattu asia.
Erityisen onnistunutta romaanissa on myös se, ettei queer-tematiikkaa alleviivata pedagogisesti, vaan Enoranta luottaa lukijaansa. Hahmot eivät pidä pitkiä julistuksia identiteetistään, eikä romaani pysähdy selittämään olemassaoloaan oikeuttavia termejä. Queeriys on osa maailmaa ja sen hahmoja samalla tavoin kuin taikuus tai kukat, ja se tekee kirjasta vapaan tuntuisen.
Kielellisesti Enoranta kirjoittaa tunnistettavan pehmeästi: mukana on keveyttä, leikillisyyttä ja satumaista rytmiä, mutta myös melankoliaa. Paikoin runollisuus uhkaa viedä tarinaa eteenpäin hitaammin kuin juoni ehkä tarvitsisi, mutta toisaalta juuri viipyilevä tunnelma tekee kirjasta omanlaisensa. Nopean fantasiaspektaakkelin sijasta Enoranta kirjoittaa ennen kaikkea tunteista ja rakkaudesta. Enoranta on aiemminkin kirjoittanut spekulatiivista fiktiota, jossa satu ja ruumiillisuus limittyvät toisiinsa, ja tämä romaani tuntuu luontevalta jatkolta hänen tuotannolleen. Keskusteluja kukkasten kanssa ei ehkä mullista fantasian lajityyppiä, mutta se laajentaa hienovaraisesti sitä, millaisia rakkaustarinoita suomalainen fantasia voi kertoa.