Tolkienia lapsille ja aikuisille laajennetussa painoksessa

J.R.R. Tolkien Maamies ja lohikäärme on satu, jonka hän on keksinyt lapsiaan varten 1920-luvulla. Nyt WSOY on julkaissut tarinan laajennetun version (2020), jossa on mukana värikuvia Pauline Diana Baynesilta sekä esipuhe ja loppuviitteet Tolkien-asiantuntijoilta. Teoksen on suomentanut Jaakko Kankaanpää ja Panu Pekkanen. Tolkienilta mukana on itse tarinan lisäksi versio sen alkuperäisestä muodosta ja muistiinpanot jatko-osaa varten.

Tarina on aika yksinkertainen. Juonessa ei ole turhaa kikkailua, mutta huumorissa on joitakin tasoja, jotka eivät iltasadun kohteelle aukene. Tolkienin ajatuksenjuoksua on sen sijaan mielenkiintoista seurata. Ensimmäisestä, alun perin suullisesta versiosta muotoutui lopulta yli satasivuinen tarina. Kun samat kannet pitävät sisällään tarinan eri kehitysvaiheet, näkee konkreettisesti kuinka taitava kirjoittaja lihottaa jotakin kohtaa, säätää tapahtumapaikkojen välimatkoja tai selittää vitsiä vähän pidemmälle. Lisäksi saa nähdä miltä Tolkienin muistiinpanot jatko-osasta ovat näyttäneet. Vaikka Maamies ja lohikäärme pysyy aika maltillisena ritaritarinana, valmistumattoman jatko-osan hahmotelmissa syvennetään maailman karttaa, henkilösuhteita ja yhteiskuntaa. Ehkä siitä olisi voinut kehkeytyä uusi Keskimaa.

Maamiehestä ja lohikäärmeestä voi bongailla kaikuja Tolkienin muihin teoksiin. Virallisena kirjana tarina on julkaistu Hobitin ja Tarun sormusten herrasta välisenä aikana, mutta laihempi iltasatuversio on ollut valmis jo ennen Hobittia. Siksi yhtäläisyyksiä onkin niin hauska huomata. Päähenkilö (maamies Giles) on vastahakoinen sankari aivan kuten Bilbo Reppulikin. Lohikäärme on rikas ja viekas, mikä ei tietenkään ole Tolkienin keksimä luonteenpiirrepaletti, mutta joka toistuu Smaugissa. Myöhemmistä teoksista tuttuja elementtejä ovat myös kääpiöiden tekemä rengaspanssari sekä miekka, joka alkaa temppuilla vastustajan lähestyessä.

Tolkien-harrastajalle tämän lähes museoesinemäisen teoksen olettaisi olevan olennainen osa kokoelmaa. Esipuhe Christina Scullilta ja Wayne G. Hammondilta on asiantunteva ja Tolkienin tarinoiden taustoja avaava. Upeita kuvia kehtaa katsella ihan muutenkin vain. Loppuviitteissä mennään jo Tolkieniakin pidemmälle yleiseen kirjallisuushistoriaan, etymologiaan, maantietoon ja pikkufaktoihin. Niiden valossa kiva lastentarina näyttäytyykin monitahoisena pastissina ritaritarinoista. Kirja löytää ehkä paikkansa Tolkien-fanin hyllystä. Sieltä siihen voi palata itse, tai sitä voi lukea lapsille iltasaduksi. Siihenkin se nimittäin sopii, vaikka Tolkien painotti että kirjoitti lapsilleen kertomansa iltasadun ylös aikuisia varten. Jos pidennetty tarina on liian hurja, voi käyttää versiota, jota Tolkienkin kertoili. Eikä kirjallisuudessa voi lopulta koskaan määrätä liian tiukkaa kohderyhmää. Kuten Tolkien itsekin kirjoitti: “Sitä ei ole kirjoitettu lapsille; mutta se ei välttämättä estä heitä nauttimasta siitä, kuten muidenkin kirjojen kohdalla on käynyt.”