Tunnelmallinen seikkailu haltioiden valtakunnassa

Anniina Mikama: Häkkilintu (WSOY, 2025)

Anniina Mikaman Häkkilintu on ensimmäinen osa fantasiaduologiasta, jossa seurataan orpoa Emil-nimistä sirkuspoikaa viktoriaanisen ajan Irlannissa.

Kirjan alussa Emil on 14-vuotias ja toimii taikuri Nickin apulaisena kiertävässä sirkuksessa. Nickin lumottu lintu kuitenkin karkaa ja sitä jahdatessaan Nick ja Emil päätyvät haltiamaahan, jossa he kohtaavat muun muassa laulavia puita ja peikkoja. Lumottu lintu osoittautuu haltiaksi, jota Emil alkaa kutsumaan Jinnyksi.

Emil haluaisi tehdä temppuja hevosten kanssa, kuten hänen isänsä. Jostain syystä Nick kuitenkin vastustaa ajatusta vahvasti. Emiliä on henkilöhahmona välillä hieman rasittava seurata, sillä hän ei lotkauta korvaansa väitteille siitä, että Nick olisi voinut tehdä jotakin pahaa, vaikka kaikki viittaisikin siihen. Toisaalta se on ymmärrettävää, sillä Nick ja Emil ovat läheisiä. Nickistä tulee alusta asti ailahtelevainen kuva ja lopulta Emil saa tietää, että Nickillä on jokin salaisuus, joka koskee häntä. Tarinan edetessä Emil oppii lisää vanhemmistaan ja menneisyydestään, mikä saa hänet pohtimaan hänelle tärkeitä asioita ja paikkaansa maailmassa.

Kirjassa ei lopulta vietetä kovinkaan paljon aikaa sirkusmiljöössä, mikä sopi minulle, sillä koin haltiamaan ja peikkojen vuoren tutkimisen mielenkiintoisempana ja pääsin haltiamaahan siirryttyä paremmin sisälle kirjaan.

Yksi kirjan teemoista on ystävyys. Kirjassa voi havaita teemana myös ihmisen suhteen luontoon. Ajan saatossa ihminen on etäännyttänyt itsensä luonnosta. Usein luonto ja eläimet nähdään vain hyödykkeinä ihmiselle ja niiden itseisarvo unohdetaan. Kirjassa haltiat kuitenkin elävät tiiviisti luonnon kanssa yhteydessä sitä kunnioittaen ja arvostaen. Haltiat osaavat myös puhua eläinten kanssa ja mielestäni hauskimmat kohdat kirjassa olivat kohtaamiset haltiametsän eläinten kanssa.

Pidin eniten siitä, miten Mikama kuvailee haltiamaata ja erityisesti puita: ”Niiden vuosirenkaat säilyttivät kaiken viisauden, jonka ne olivat keränneet ja kirjoittaneet kuoreensa pitkien vuosisatojen aikana. Niiden juuret olivat kasvaneet syvään, läpi haltiamaan saven, kiven ja mustan mullan ja ne uskoivat kannattelevansa itse taivaankantta käsivarsillaan”. Kirjassa haltiat ja heidän kykynsä ovat tiukasti sidoksissa luontoon. Erityisesti pidin siitä, miten haltioiden henget muuttavat asuttamaan puita, kun he kuolevat.

Kokonaisuutena Häkkilintu on sujuva ja kauniskielinen kirja. Suosittelen tätä kaikille niille, jotka pitävät fantasiasta ja hakevat jotakin kevyttä ja mukavaa luettavaa.