Kirja-arviot
2.4.2019
|
Kaisa Mälkki, 15 v. Viita-akatemian lasten ja nuorten sanataidekoulu, Tampereen seudun työväenopisto

Tunti täysin kelvollista kulttuuria

Jussi Waltameri: Pieni hetki onnea, Suuri Kurpitsa 2018.

Jussi Waltameren Pieni hetki onnea on tarina lapsuuden lopusta; sieltä missä ongelmia tuottavat varastetut pyörät ja nukkuessa lakanoihin ilmestyvät keltaiset tahrat, mutta myös ensimmäiset kohtaamiset elämän haurauden kanssa. Tarinaa vie eteenpäin sarjakuvamuotoinen kerronta; vuoroin mustavalkoiset ja värilliset kuvat sekä ytimekkäät puhekuplat. Kirja on ilmestynyt vuonna 2018 Suuren kurpitsan kustantamana. Se on Waltameren toinen teos. Hän kertoo kirjansa etusivuilla tarinastaan näin:

”Mietin voisiko jossain sellaisessa tilanteessa johon on ajautunut ja jonka tietää johtavan tuhoon tuntea hetken suurinta onnea mitä ihminen voi tuntea.”

Kirja vaikuttaa aluksi suhteellisen hyvältä: Kansi on kaunis ja nimi mielenkiintoinen. Takakansi antaa kuvan kirjan tyylistä paljastamatta liikaa. Sivut ovat paksuja, pehmeitä ja mukavia kääntää. Ensimmäiset sanat herättävät mielenkiinnon. Tarina etenee nopeasti. Lukeminen on helppoa.

Tarinan päähenkilön, Jussin, hahmo on mielenkiintoinen. Hänen on vaikea myöntää itselleen elämänsä ikäviä puolia, joten hän pakenee niitä mielikuvitusmaailmaansa, jossa lemmikkikissa puhuu ja lääkäri käyttää aikaa lähinnä Jussin persoonan kehumiseen. Mielikuvituksen käyttö selviytymiskeinona ei ehkä ole konseptina se uniikein, mutta omaperäisen kerrontansa avulla Waltameri saa Jussin toimimaan.

Lukijalle haastavampi pidettävä on Ulla. Hän on kaunis tyttö, joka viettää aikaa Jussin kanssa, eikä oikeastaan mitään muuta. Tai ainakaan Waltameri ei kerro hänestä mitään muuta. Eikä kyse ole siitä, etteikö Ulla olisi juonen kannalta tärkeä hahmo: hän on jatkuvasti läsnä ja olennainen osa tarinan loppuratkaisua. Hänestä ei vain sanota mitään. En sano, että kirjailija esineellistäisi Ullaa, mutta hän ei myöskään varsinaisesti esittele tätä kokonaisena ihmisenä, jolla on omia ajatuksia ja mielenkiinnonkohteita. Ullaa arvostellessa on silti otettava huomioon, että teoksessa on vain yksi hahmo, jolla on kunnollinen persoona ja hän on Jussi. Tämä ei ole varsinaisesti hyvä asia, mutta sen ansiosta Ullan ohuus ei ole niin silmiinpistävää kuin se voisi olla. Ehkä se on jopa tarkoituksenmukaista.

Kirjan loppuratkaisussa moneen ihmiseen sattuu. Loppuratkaisu yrittää olla koskettava, mutta koska Ullan onttoon hahmoon ei kiinny, se ei saavuta täyttä potentiaaliaan. Ei ainakaan minun mielestäni. Tilannetta pahentaa se, ettei kirjan lopun synkkiä tapahtumia käsitellä niin paljon kuin voisi. Tämä saattaa pahimmillaan saada hahmojen kokeman kivun tuntumaan pakotetulta tavalta lopettaa tarina jotenkin, eikä tarkkaan harkitun kokonaisuuden huipentumalta.

On vaikea sanoa kenelle Pieni hetki onnea on suunnattu — lapsille, jotka haluavat lukea ihastumisesta ja puhuvista kissoista vai hiukan vanhemmille lukijoille, joita kiinnostavat moderni kuvitus ja elämän hauraus? Kirjan lukemisen aikana löysin itseni jopa miettimästä oliko se satiiria. Tämä lienee tosin lähinnä sivun 12 syytä:

-Alan ajatella maailman tärkeimpiä juttuja. Kuten perhosta. Olen perhonen. Miten täydellistä! Melkein liian kaunista.

-Hei Jussi, mitä haaveilet? 

-Ulla?

-Kävellään samaa matkaa.

-Joo.

-Ulla on samalla luokalla. Hän asuu melkein naapurissa. Lähellä meitä asuu joku noin tärkeän tuntuinen.

En tiedä oliko kyseisellä sivulla jonkinlainen vitsi, jokin suuri syvempi merkitys, jonka ymmärtämiseen aivokapasiteettini ei yksinkertaisesti riitä vai oliko se vain yksinkertaisesti kliseinen. Tätä kirjaa lukiessa minulla oli useamman kerran juuri tuollainen tunne: ulkopuolinen. 

Toki kirjassa on myös parempia kohtia. Niissä kirja tuntui aidosti syvälliseltä tai jopa hauskalta. Annan esimerkin sivulta 34:

-Voit olla maailmankaikkeuden suurin luuseri, mut jos sulla on polkupyörä…

-Mitä sitte?

-No sitte sulla tietysti on se polkupyörä!”

Kirjassa oli muutakin, mistä pidin. Esimerkiksi se, ettei se ollut jaettu lukuihin. Tämä, kirjan lyhyyden ohella, kannustaa lukijaa ahmimaan koko kirjan kerralla. Tällainen lyhyt, esteettisesti miellyttävä ja kevyt teos voikin olla nuorelle hyvä tapa siirtyä elokuvien ja videoiden maailmasta myös kirjoihin.

Huolimatta siitä, miten paljon negatiivisia puolia kirjasta löysin, pidin siitä yllättävän paljon. Tarina oli pääosin hyvin kerrottu, juoni — lopusta huolimatta — oli ajatuksia herättävä ja Jussin ajatusmaailma mielenkiintoinen. Mikäli kirjan sattuu lukemaan juuri oikeanlainen ihminen, sellainen, jota kiinnostavat kaikki teemat puhuvista kissoista synkkiin käänteisiin, voi Waltameren teos olla, jos ei pieni hetki onnea, niin ainakin tunti täysin kelvollista kulttuuria.

← Takaisin
seuraa meitä