Uskallusta vaille valmis

kansikuva

Runous on keino päästä näkemään tekijänsä hauraana ja paljaana. Kiira Korven Hyppää vaan (Otava, 2023) edustaa ennemmin modernia runouden suuntaa Self help -tyylisillä mietelauseiden keinoin. Runot on jaettu teoksessa neljään osaan, joista jokainen kuvaa elämän uudelleenrakennuksen eri vaihetta. Suru vaihtuu vihaan, minkä päättää itsensä hyväksyminen ja uuden elämän alku.

Paranemisprosessi on Korven runojen keskiössä aina ylä- ja alamäkineen. Runot on tehty päiväkirjamaisesti ikään kuin tunteiden aaltoilua kuvaillen. Teos tuo julkisuudesta tunnetun kirjoittajan pois luistinradoilta tavallisellekin ihmiselle samaistuttavaksi. Nimi ”Hyppää vaan” tuo mieleen myös taiteluisteluista tutut haastavat hypyt ja tietyn rohkeuden, mikä toisten katsellessa lutzien ja axelien tekemiseen on vaadittu. Yhtä haastavalta hyppy tuntuu arjen murheissakin.

Runouden tuominen helppotulkintaisiksi on toki hyvä tapa lisätä samaistuttavuutta. Siihenhän yksi lyriikoiden vetovoimastakin perustuu. Aina merkityksen ei tarvitse olla liiaksi kaiveltavissa ollakseen vaikuttavaa. Vaikka Korven runojen tarinallinen kulku onkin hyvin toteutettu, runoista tuntuu puuttuvan omaperäisyys. Monet runoista tuntuvat toistavan vanhoja kuluneita oppeja ja sanontoja, kuten ”Mitä jos mentäisiin taaksepäin / päästäisiinkö silloin eteenpäin”. Kielikuvassa valikoima noudattaa klassisia linjoja linnuista merenrantoihin. Jotta draaman kaaren voisi toteuttaa tunteikkaasti, pitäisi runoissa olla jotain omaperäistä ja uniikkia, vaikka ne ovatkin moderneja. Tunnetila välittyy, mutta runous ei aivan pääse koskettamaan. Sivuilla huomaakin katseen usein eksyvän Emmi Kyytsösen tekemille herkille kuville, joita tekstit tuntuvat sanoittavan.

Kehityskohta tässä teoksessa on ehdottomasti se, että se on noudattanut perinteistä runoutta oppikirjamaisilla kielikuvilla mutta laittanut ne harjoitusmuotoon. Siksi kokonaisuus jää vähän koulutekstimäisen vaisuksi. Runot olisivat toimivampia, jos jo melkein kirjaesimerkkejä noudattaneet kielikuvat jätettäisiin pois ja vertailukohdissa näkyisi omaperäisyys. Parannusprosessiin keskittyvä rakenne puolestaan toimii hyvin. Runokirjaan voi näin jälkeenpäin myös palata ja velloa juuri tietyssä ajanjaksossa. Se luo myös hyvän pohjan voimaantumiselle, mikä tuntuu olevan teoksen keskiössä. Koko kirjassa näkee tarinankaaren, jota lukija toivoo todellisuudessakin käyvän.

Teosta on vaikea käsitellä ilman tekijäänsä, koska tämä on koko Suomen tuntema henkilö. Siksi runoja lukiessa tulee väistämättä myös mieleen kustantajan ja lukijoiden motiivit. Olisiko samaa teosta laitettu myyntiin, jos joku julkisuudelle tuntematon henkilö olisi tehnyt teoksen? Olisiko samaa teosta ostettu, jos tekijän henkilökohtainen elämä ei kiinnostaisi? Onko monitulkintainen ja syvällinen runous enää se, mitä edes halutaan lukea? Tuntuu, että etenkin runoudessa taiteellisuus ja kaupallisuus ovat nykyään ristiriidassa. Self help -kirjat ja suoraa samaistumista tarjoavat tekstit tuntuvat vetoavan isompaan lukijakuntaan, perinteisempi runous taas tietyntyyppisille lukijoille.

Runoudessa arvokasta on kuitenkin henkilökohtaisuus ja tekstin merkitys niin tekijälleen kuin saman asian parissa tuskailleille lukijoillekin. Kirjallisuuden tuottama ilo ja terapiamainenkin apu voivat ylittää runouden säännöt. Toivottavasti Korpi uskaltaa jatkossa hypätä syvemmälle runouden maailmaan ja ilmaista itseään runouden rajoista piittaamatta.

← Takaisin