Vanhus ja meri taivuttaa vapaa suurilla teemoillaan

”Klassikko. Kirja, jota ylistetään, muttei lueta.”

– Mark Twain, Following the Equator, 1897

Riippuen klassikon kriteereistä ja tehdystä rajauksesta, Twain voi olla oikeassa. Kaikkia klassikoita ei ehdi eikä tarvitse elämässään lukea, mutta jos seuraavan kirjan valitseminen tuottaa päänvaivaa, miksei tarttuisi johonkin klassikkoon? Eivät ne sentään turhaan ole mainettaan ansainneet.

Valitsin yhden maailman kuuluisimmista kaunokirjallisista teoksista, Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri. Se kertoo nimensä mukaisesti vanhuksesta merellä. Ensivaikutelma kirjan kirjastosta poimiessani: Vain 130-sivuinen kirja kantaa harteillaan suurta suosiota ja palvontaa.

Olin lukenut Hemingwaylta ennen tätä kirjaa vain yhden teoksen, mutta siitä ei ollut kauan. Ja aurinko nousee oli kesälomalla hurmannut minut eteenpäin kuljettavilla ja luonnollisen tuntuisilla lauseillaan, joten tiesin mitä Hemingwaylta odottaa.

Ensikosketukseni Vanhukseen ja mereen tapahtui syksyllä 2015, kun näyttelin Hämeenlinnan Kaupunginteatterin Kultalampi-näytelmässä. Hahmoni Billy Ray Jr. vertasi Norman Thayeria – kalastamista rakastavaa vanhusta – kirjan hahmoon. “Sinähän olet vähän kuin se vanhus siitä kirjasta, Vanhus ja meri. Niin siitä siis se vanhus”, repliikkini kuului, ja virnistin lopuksi. En silloin viitsinyt ottaa kirjasta enempää selvää.

Kirjan nimi on siitä asti kummitellut päässäni, mikä on hyvä esimerkki syystä, miksi klassikoita kannattaa lukea. Maailmaa, pop-kulttuuria ja Simpsoneita alkaa ymmärtää paljon syvemmin, kun on jotakin mihin ankkuroida intertekstuaaliset viittaukset. Klassikoiden teemat ovat usein sellaisia, että ne eivät rajoitu itse kirjan juoneen eivätkä edes aiheeseen. Niiden käsittelemät teemat ja tunteet ovat yleismaailmallisia.

Syyskiireiden takia luin kirjan kiusallisen hitaasti. Koska suuri osa siitä on vanhuksen psykologista taistelua itseään vastaan, jouduin välillä palaamaan muutaman sivun taaksepäin ja ikään kuin ottamaan vauhtia päästäkseni jälleen mukaan jättikalan vetämään veneeseen. Parhaiten tämä verrattain ohut klassikko sopisikin vaikka jollekin pitkälle juna- tai automatkalle, jossa sen jatkuvuutta ja syvenevää pohdiskelua voisi arvostaa. Katkelmaiseksi iltalukemiseksi teos ei ehkä ole paras vaihtoehto, sillä siinä ei ole lukuja joiden perusteella vetää rajoja.

Vanhus ja meri on suositeltava lukukokemus ja klassikkoasemansa ansainnut. Kirjassa pohditaan painavia ja ikivihreitä aiheita, vanhenemista ja kuolemaa. Ilmastonmuutoksen ja ruokateollisuudesta käytävän keskustelun valossa myös ihmisen ja muun luonnon välinen dialogi näyttäytyy nykyaikana uudella tavalla; kenellä on oikeus tappaa kenet, ja millä perustein? Vanhus, hänkin vain eläin, istuu veneessä, mutta saalis vetää sitä. Kaikki haluavat näyttää voimansa, mutta lopulta kenestäkään ei ole jäljellä kuin riekaleita, joko henkisesti tai fyysisesti.

Mieltä avartavan pohdiskelun lisäksi keksin ainakin kaksi muuta hyvää syytä lukea Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri.

Kuten mainiossa Maria Laakson uutuuskirjassa Taltuta klassikko todetaan, tällaista kaikkien tuntemaa klassikkokirjaa julkisella paikalla lukemalla saa ihailevia ja kadehtivia katseita. Tämä osoittautui todeksi.

Toinen syy on henkilökohtaisempi. Kun vanhus kesken väsytystaistelunsa pyydystää tonnikalan syödäkseen sen lihaa, kehuu hän sitä aivoille ja ruumiille ravitsevaksi. Samalla tavoin kuin lapsena elokuvista tultuani halusin leikkiä juuri valkokankaalla näkemiäni hahmoja, avasin tämän kirjan luettuani ylpeänä tonnikalapurkin opiskelija-asunnossani. Se maistui noiden sanojen jälkeen normaalia paremmalta. Klassikot todella ovat sielun ruokaa.