Veljeni, Leijonamieli laittaa lukijansa miettimään

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli (suom. Kaarina Helakisa, WSOY 2015, alkuperäisteos 1973)

“Nyt minä rupean kertomaan veljestäni. Veljeni on Joonatan Leijonamieli, hänestä minä kerron. Tämä on melkein satu, mutta ihan vähän kummitusjuttu myös, ja silti kaikki on totta. Vaikka ei sitä kyllä kukaan muu tiedä kuin minä ja Joonatan.” 

Veljeni, Leijonamieli oli ihanaa luettavaa. Tarina on puhdasta fantasiaa, eikä kirjailija ole yrittänyt tehdä tarinasta liian monimutkaista. Teos on myös selkeä klassikko, joka minun täytyi saada lukulistani jatkoksi. Valitsin myös sattumalta sopivan ajan lukea kirjan. Se ei välttämättä miellyttäisi minua enää aikuisena ilman lapsena luetun kirjan nostalgiaa. Tarinan hienovaraisimpiin yksityiskohtiin taas en välttämättä olisi nuorempana päässyt kiinni. Kirjassa käsitellään kuitenkin raskaitakin teemoja. 

Astrid Lindgren kirjoitti Veljeni, Leijonamielen vuonna 1973. Teos on Ilon Wiklandin upeasti kuvittama ja Kaarina Helakisan suomentama. Kirjan kieli ja tarinankerronta ovat mielestäni Lindgrenin lapsille suunnatuille kirjoille tyypillistä, hieman naiivia ja vanhahtavia sanoja sisältävää. Verrattuna muihin lukemiini Lindgrenin kirjoihin, esimerkiksi Peppi Pitkätossuun, on Veljeni, Leijonamielen tarina paljon rajumpi. 

Kirjan päähenkilö on pikkuinen Kaarle. Hän on todella sairas, mutta ilonaan hänellä on kaunis ja taitava isoveljensä Joonatan, joka kutsuu Kaarlea Korpuksi. Niin Joonatan, poikien äiti, kun äidin ompelimon asiakkaatkin tietävät Korpun kuolevan pian, ja asia selviää myös Korpulle itselleen. Lohdutuksena Joonatan kertoo Nangijalasta, maasta jonne lennetään kuoleman jälkeen, ja jossa on edelleen satujen ja nuotiotulten aika. 

Sattuu kuitenkin niin, että talo jossa Joonatan ja Korppu asuvat syttyy palamaan. Korppu on silloin yksin sisällä ja Joonatan ryntää liekkeihin pelastamaan veljensä. Hän ottaa Korpun selkäänsä ja hyppää alas kadulle. Joonatan suojaa ruumiillaan Korppua, mutta kuolee itse iskeytyessään maahan. 

Muutaman kuukauden päästä Korppu kuolee sairauteensa ja pääsee Joonatanin luokse Nangijalaan. Uusi elämä tuntuu Korpusta alkuun täydelliseltä, mutta pian myös Nangijalan huonommat puolet paljastuvat. Korppu saa kuulla julmasta Tengilistä, joka on alkanut orjuuttaa viereisen kylän asukkaita. Heitä täytyy auttaa ja niinpä seikkailu alkaa. 

“Nyt minäkin pääsen Nangijalaan. Pian, ihan pian minä lennän sinne. Ehkä tänä yönä. Tuntuu siltä kuin se tapahtuisi tänä yönä.” 

Pidin kirjasta erittäin paljon. Se herätti paljon ajatuksia, joita piti todella itse pohtia, sillä käsiteltävät aiheet oli ns. piilotettu lasten sadun alle. Kuolema aiheena on rankka ja kirjan kahden tärkeimmän henkilön kuollessa ensimmäisen kahden luvun aika, oli sitä pakko pohtia. Mietin myös veljesten äitiä, johon ei kirjassa myöhemmin enää palata. Hänen molemmat poikansa kuolivat lapsina, joten miten hänen elämänsä mahtaa jatkua. Ja pääseekö hän lopulta lastensa seuraan kuoleman jälkeisiin maailmoihin? Kuolemansa hetkellä Korppu pelkäämisen sijaan hyväksyy kuolemansa. Kuten aiemmasta siteerauksesta näkyy, Korppu tuntee kuolevansa jo ennen kuin se tapahtuu, tietäen että Joonatan on odottamassa häntä Nangijalassa. Se on tavallaan lohdullista ja toivon, että minäkin pystyn kohtaaman kuoleman vartaisenani, en voimana joka vie läheiseni ja lopulta minutkin. 

Pidän hyvänä merkkinä, jos kirja saa minut itkemään. Veljeni, Leijonamieli teki sen moneen kertaan. Se kertoo kirjailijan taidoista tehdä hahmoista lukijalle merkityksekkäitä ja kyvystä kertoa tarinaa koskettavasti. Arvostan sitä suuresti. 

Naiiviuus, josta mainitsin aiemmin, näkyy kielen lisäksi myös hahmoissa. Joonatan on vähän liiankin täydellinen, ainakin Korpun silmissä. Toki hän luo silloin turvallisuuden tunnetta myös lukijalle, sillä Joonatanin ollessa läsnä, eivät asiat olleet ihan niin pahoja. Hän toimii myös vastaparina pelokkaalle Korpulle, jonka tekoja pelko saattaa ohjata järjen ohi. Korppu ihailee Joonatania ja haluaa olla yhtä rohkea kuin tämä. Niinpä hän pystyy vaarallisimmissa tilanteissa unohtamaan pelkonsa. 

“– Pikku Kaarle Leijonamieli on kyllä herttainen, mutta hän ei totta totisesti ole mikään leijona. Toista yhtä säikkyä pikku napukkaa ei ole koko maailmassa. Jänismieli hänen nimekseen sopisi.” 

Kuten lasten kirjoissa yleensä, hyvä ja paha ovat hyvin selkeästi eroteltu. Kirjan “pahiksen” Tengilin taustoja ei avata mitenkään. Hän vain on puhtaasti paha ilman mitään erityisempää syytä. Kirjan ollessa kuitenkin lapsille suunnattu, olisi hyvä opettaa, etteivät asiat ole aina vain hyviä tai pahoja, vaan kaikki ajavat omaa asiaansa. Olisi siis mielestäni parempi, jos myös pahojen hahmojen taustaa käytäisiin edes nopeasti läpi. 

Toinen kirjan johtava teema kuoleman lisäksi on veljesrakkaus. Joonatan ja Korppu ovat molemmat valmiita tekemään mitä tahansa toistensa puolesta. Joonatan oli valmis kuolemaan Korpun puolesta, Korppu taas uskaltaa tehdä vaarallisiakin asioita ja pääsee pelkojensa yli. Molemmat ovat toisilleen kaikki kaikessa, ja heidän luottamuksensa toisiinsa on kaunista luettavaa. Siinä Lindgren on onnistunut mielestäni erittäin hyvin. Veljesten suhde sain minut pohtimaan asioita, joiden eteen minä olisin valmis tekemää kaikkeni. 

Veljeni, Leijonamieli ei siis ollut mitään pientä purtavaa. Toki kirjasta voi varmasti nauttia myös pohtimatta syvimpiä tasoja. Onhan tarina vauhdikas ja hyvin toimiva fantasiaseikkailu. Aikuisten kannattaa ehkä lukea kirja ennen sen lukemista lapsille, jotta tietää vähän mitä odottaa. Varsinkin pienimmille lapsille kirja voi olla aika raju. 

“Ja me nauroimme nauramistamme, ihan niin kuin se olisi ollut hauskinta mitä olimme pitkään aikaan kuulleet, vaikka kai me vain halusimme keksiä jonkin naurun aiheen, kun me olimme niin iloisia, että meissä ihan poreili. Voi voi, meitä nauratti niin että kaaduimme heinikkoon ja nauroimme siinä makuullamme ja kierimme maassa ja nauraa hekotimme yhä kovemmin, ja lopulta me nauroimme niin että kierähdimme jokeen, ja sitten me nauroimme niin mahdottomasti, että minä luulin meidän hukkuvan siinä paikassa.”