Viimeinen muuttolintu
Franny on rakastanut lintuja pienestä pitäen, mutta lapintiirat ovat hänen sielunlintujaan. Niiden perässä Franny Stone, reilu kolmekymppinen irlantilais-australialainen, on matkustanut Grönlantiin saakka. Hän asettaa GPS-lähettimet kolmelle lapintiiralle, jotka edustavat lajinsa viimeisiä yksilöitä. Niitä Franny on päättänyt seurata maailman halki, loppuun saakka.
Viimeinen muuttolintu on australialaisen kirjailija Charlotte McConaghyn esikoisromaani, joka on puhutteleva kuvaus tulevaisuudesta, joka meitä saattaa odottaa, jos emme opi pitämään planeetastamme huolta. Mutta ennen kaikkea kirja on viiltävä tarina kaipauksesta, kivuliaasta oman paikkansa etsimisestä ja rakkaudesta, jota ilman kukaan meistä ei selviä täällä.
Kirjan tarina sijoittuu määrittelemättömään lähitulevaisuuteen, jossa suurin osa meidän tuntemistamme näyttävistä eläimistä on kuollut sukupuuttoon. Ilmastomuutos on tappanut kalat meristä, nisäkkäät maalta. ”Eläimet kuolevat. Pian täällä on vain meitä ihmisiä”, Franny ei kauhistele, toteaa vain.
Viimeisen muuttolinnun tarinan kertoo itse Franny, jonka mukaan oli ensimmäisen sivun jälkeen suorastaan pakko lähteä. Charlotte McConaghy on luonut kiehtovan ristiriitaisen ja salaperäisen päähahmon, joka ei istu perinteisen sankarin muottiin. Franny ei ole akateemisesti koulutettu tai elämässä menestynyt yksilö. Hänen elämässään on jo ehtinyt tapahtua usean ihmiselämän verran. Kolhuja, menetyksiä, syyllisyyttä, vankeustuomio, kipua ja kaipausta. On itse asiassa pieni ihme, että Franny on vielä hengissä. Mutta hän on taistelija, joka selvinnyt monista tilanteista hengissä, joskus vasten omaa tahtoaan.
Franny on juureton vaeltaja ja löytää helposti yhteyden ventovieraisiin ihmisiin. Tarvittaessa hän osaa puhua ihmiset puolelleen – joskus maalaamalla itsestään kuvan, joka ei pidä paikkaansa. Ja se Frannyn täytyy tehdä nytkin, jotta hän voi seurata muuttomatkallaan olevia lapintiiroja Grönlannista Antarktiselle.
Franny tapaa pubissa kalastusaluksen miehistön, joka on viettämässä kosteaa iltaa. Hän vakuuttaa aluksen kapteenin Ennis Malonen, että seuraamalla muuttomatkallaan olevia tiiroja he voisivat saada vuosituhannen kalasaaliin. Näin kaikki voittavat, Enniksen miehistö saisi viimein jälleen kalaa ja Franny voisi viedä tehtävänsä loppuun. Ja niin jo seuraavana päivänä Franny astuu Shaghani – nimisen kalastusaluksen kyytiin ja alkaa matka aavalla ja vaarallisella Atlantinmerellä kolmen lapintiiran jäljillä, joille Franny on asentanut pienet gps-lähettimet.
Franny työskentelee yhtenä kalastusaluksen miehistön jäsenenä periaatteidensa vastaisesti, pakon edessä. Sillä Frannylle Ennis ja hänen miehistönsä edustavat niitä halveksimiaan ihmisiä, jotka ovat vastuussa luonnon tuhoutumisesta ja lajien sukupuuttoon kuolemisesta. Mutta Franny ei voi muuta, sillä tämä on hänen ainoa mahdollisuutensa seurata lähettimillä asentamia tiirojaan maailman halki. Nuo kolme pientä punaista pistettä Frannyn läppärin ruudulla ovat hänen elämänlankansa. Ne ovat kuin menneisyyden aave, jota Franny etsii epätoivoisesti, mutta ”mitä tapahtuu, kun viimeiset tiirat lakkaavat olemasta? Tähän maailmaan ei enää synny mitään yhtä urheaa.”
Laivamatkan edetessä pääsemme henkisiä taisteluita, jotka vellovat Shaghanilla. Frannyn ja Shaghanin miehistön välinen arvomaailmojen törmäys on kiinnostava mikroskooppinen katsaus aikaan, jota me elämme. Kuinka Frannyn kaltaisia luonnon puolesta puhujia katsotaan usein kieroon, kun ihmisten päähuolina on perinteisen elämän huolet, työt, laskut ja perheen elättäminen. Tässä mielessä tarina ei kuvittele tulevaisuutta, vaan enemmänkin peilaa ristiriitoja, jotka vellovat meidän ilmastokriisin keskellä elävien keskuudessa 2020-luvun arjessa.
Viimeinen muuttolintu on hybridiromaani: se on seikkailuromaani vaarallisella merellä; se on tulevaisuuteen sijoittuva dystopinen tulevaisuudennäkymä siitä, mitä meitä voi odottaa. Ja se on menneisyyteen tähystävä rakkaustarina kahdesta ihmisestä, jotka menetys ja suru on temmannut kauas toisistaan. Tarinan elementit sulautuvat toisiinsa kerronnassa niin preesensissä kuin aikakausien välillä. Pääosin tasot tukevat toisiaan ja kokonaisuus pysyy eheästi kasassa. Tosin silloin tällöin etenkin menneisyyden tarinankäänteet tuntuvat ylidramatisoiduilta ja hieman väkinäisiltä. Ja valitettavasti kirjan loppua kohti melodramaattiset sävyt vain voimistuvat, mikä luo säröjä muuten eheästi rakennettuun kokonaisuuteen.
Viimeinen muuttolintu on tärkeä teos, jonka voima nousee juuri sen kyvyssä tehdä näkyväksi ja tuntuvaksi luontokato, joka tapahtuu tällä hetkellä. Ja Franny on juuri oikea ihminen lähettämään meille pullopostia tulevaisuudesta. Sillä hänen intohimonsa ja pelottomuutensa on poikkeuksellista. Ja sivu sivulta häneen tutustuminen oli sävähdyttävä kokemus. Frannyn menneisyys on täynnä aukkoja, ja mitä enemmän hän muistelee sitä tai kertoo itsestään miehistön jäsenille, sitä enemmän kysymyksiä nousee. Muistot seuraavat häntä Atlantilla, ja pauhaavan luonnonvoimien lailla menneisyyden haavat ottavat hänestä otettaan yhä vahvemmin. Ja kun Frannyn väkivaltainen menneisyys ottaa jälleen äkillisesti vallan hänen elämästään, muuttuu hänen suhteensa Shaghanin miehistöön. Lopulta niiden sydäntäsärkevien salaisuuksien, joita Franny on yrittänyt piilottaa muilta, kenties itseltään, täytyy tulla esille. Se tapahtuu siellä, missä on lapintiirojen vaelluksen päätepiste.