12 vuotta karusellin kyydissä
Kesänä, jona ylitin 130 cm pituuden, olin perheeni kanssa Linnanmäellä. Huvipuisto oli menossa pian kiinni, mutta halusin ehtiä vielä yhden kerran Pikajunaan. Se oli silloin lempilaitteeni, rakastin hurjaa kyytiä ja uhkaavia kaarteita. Juna kiisi raiteilla kaksi kierrosta, kunnes kolmannella se jäi kurviin jumiin. Illassa kaikuivat kuulutukset huvipuiston sulkeutumisesta, ja pelästyin. Mitä jos en koskaan pääsisi vuoristoradasta pois?
Esikoisromaanini julkaisun jälkeen olen miettinyt, onko muistolla jotain tekemistä sen kanssa, että tarinassani lapsi katoaa huvipuistoon.
Ensimmäiset rivit Soita minulle karusellin kelloon kirjoitin kesällä 2011 Pentinkulman päivien yhteydessä järjestetyllä nuorten kirjoittajaleirillä. Ohjaajamme Taija Tuominen antoi tehtäväksi kirjoittaa kohtauksen, jossa oli jokin käänne.
Kirjoitin nuoresta kesätyöntekijästä, joka tarkkaili huvipuiston laitetta. Oli luontevaa lähteä kirjoittamaan aiheesta, sillä huvipuistomaailma oli minulle tuttu. Olin juuri työskennellyt Särkänniemessä muutamana kesänä. Lisäksi olen aina rakastanut huvipuistoja: ilmassa leijuvia tuoksuja, illassa välkkyviä valoja, lupausta onnesta ja iloisesta ajasta.
Kirjoitusharjoituksesta muodostui sytyke pidemmälle tekstille, joka kuvasi kesätyötä huvipuistossa kolmen eri nuoren näkökulmista. Teksti oli realistista ja sisälsi aika paljon angstia ja ihmissuhdesotkuja. Tarmokkaasti kirjoitin elämäni ensimmäisen romaanikäsikirjoituksen valmiiksi ja lähettelin sitä toiveikkaana kustantamoihin. Sain rohkaisevaa palautetta, mutta julkaisukynnys ei ylittynyt. Tästä lannistuneena hylkäsin projektin muutamaksi vuodeksi kokonaan.
Kun sain ajallista etäisyyttä tarinaan, käsikirjoitukseen tuli mukaan uusi taso. Elollisesta huvipuistosta tuli tekstiin neljäs ja kantava kertojaääni. Realismi sai antaa tilaa maagiselle, ja tarinaan ilmestyi arvoituksellisia sävyjä. Ensin huvipuistotekstini saivat huomiota J.H. Erkon kirjoituskilpailussa, ja myöhemmin kustantamokin kiinnostui tarinastani.
Karusellin kellon julkaisupäivä oli 17.5.2023, ja hieman sitä ennen sain Kirjavälitykseltä odotetun pahvilaatikon oveni taakse. Avasin laatikon hitaasti, silittelin kansipapereita ja tunnustelin kirjan painoa käsissäni. Siinä se nyt oli. Minua itketti.
Järjestin läheisilleni julkkarijuhlat, jossa soitin kirjoittaessani kuuntelemaani jytkyttävää poppia ja tarjoilin ranskalaisia. Lintsillä kiljuttiin jo, ja kesä oli aivan kulman takana. Kirjan kirjoittamisen aloittamisesta oli kulunut melkein 12 vuotta.
Romaanin kirjoittamisesta haaveilevalle sanoisin: Etsiydy kaltaistesi pariin, käy eri opettajien kirjoittajakursseilla ja -ryhmissä. Luota prosessiin, äläkä aliarvioi hiljaisempien jaksojen voimaa. Huvipuiston ääntä ei olisi ehkä koskaan syntynyt, jos Karusellin kellon käsikirjoitus ei olisi jäänyt tauolle. Tekstin pitää välillä levätä. Viikon tai vuosia. Kirjoittaminen on aktiivisen tekemisen ja passiivisen hauduttelun vuoropuhelua.
Jonain päivänä teksti asettuu niille sijoilleen, mille sen kuuluukin asettua.
Ella Paija on keväällä 2023 esikoisromaaninsa julkaissut erikoiskirjastonhoitaja, joka rakastaa huvipuistojen lisäksi hyviä tarinoita, kauniita lasten kuvakirjoja ja euroviisuja. Kirjoittamista hän on opiskellut mm. Oriveden Opiston kirjoittajalukiossa ja Viita-akatemiassa.