Elina Pitkäkangas: ”Suomen nuortenkirjailijaedustus ansaitsee päästä suuren yleisön tietoisuuteen”
Kun minua pyydetään listaamaan elämäni merkittävimpiä kirjoja, huomaan empiväni. Toisin kuin monet muut lukijat ja kirjoittajat, en tunnu tietävän omia suosikkejani. Mainitsenko ne teokset, jotka ovat olleet suuria lukuelämyksiä aikanaan, vaikka en enää pitäisi kyseisistä kirjoista samalla tavalla kuin lukuhetkellä? Vai pohdinko omaa kirjoittamistani analyyttisemmin ja yritän kaivaa muistoistani ne kirjat, jotka ovat tyylillisesti todennäköisimmin vaikuttaneet omaan makuuni?
Lukijana ja kirjoittajana olen hyvin voimakkaasti eläytyvää tyyppiä. Niinpä muistan parhaiten ne kirjat, jotka ovat aikaansaaneet minussa tehokkaimman flown – sen tunteen, kun ajan- ja paikantaju hämärtyvät ja kun pelkkä ajatuskin kirjan loppumisesta kaihertaa. Sivuille jää viipyilemään, koska jo lukiessa tietää, että tarinan päättymistä seuraa päiviä kestävä tyhjyyden tunne, kaunis, mutta kaihoisa kipu siitä, että hahmot ovat mielikuvituksen tuotetta eikä ensimmäistä lukukokemusta heidän kanssaan saa enää koskaan takaisin.
Varhaisnuorena tällaiset voimakkaat tunnekokemukset, joihin liittyi usein myös ensirakkauden tunteita, aiheuttivat väristyksiä sydänjuuria myöten. Muistan lukeneeni Richard ja Wendy Pinin Elfquest-sarjakuvaa ja olleeni täysin myyty. Kyseinen sarjakuva oli paitsi hyvin kaunis, romanttinen ja jännittävä, myös varsin raaka. Elfquest on mahdollisesti ensimmäisiä tarinoita, joiden myötä tajusin, kuinka syvästi fiktiivisiin hahmoihin voi kiintyä. Uskoakseni Elfquestin visuaalisuus on myös osasyy sille, miksi näen kirjoittamani kohtaukset kuvina päässäni. Sarjakuvat ovat edelleen iso osa arkeani ja lukutottumuksiani.
Uteliaisuus ihmisyyttä kohtaan on ohjannut makuani jo pitkään. Nopeasti tarkasteltuna voisi olettaa, että minuun vetoavat perinteiset kauhuelementit, mutta lukumieltymyksissäni ei ole kyse vain tummista sävyistä. En ole kiinnostunut moraalin rajoja rikkovista hahmoista silloin, kun heidän toiminnaltaan puuttuu motiivi. Sen sijaan uppoudun parhaiten kirjoihin, jotka sekoittavat taitavasti oikeudenmukaisuutta ja koettua vääryyttä ja pohtivat syyn ja seurauksen suhdetta. Toivon ihmisyyden käsittelyä ilman alleviivaavaa moraalisaarnaa. Tähän toiveeseen on onnistunut vastaamaan muun muassa kirjailija Stephen King.
Luin ensimmäisen Stephen Kingin romaanin kaksitoistavuotiaana. Kyseessä oli Uinu, uinu lemmikkini, jonka valitsin koulutyötä varten. Vaikka äidinkielenopettajani taatusti tiesi, minkä tyylisiä kirjoja kauhun kuningas kirjoittaa, olin syvästi kiitollinen, ettei hän kieltänyt minua – kuudesluokkalaista alakoululaista – lukemasta kirjaa. Uinu, uinu lemmikkini on edelleen yksi lempikirjoistani. Se on inspiroinut tyyliäni kirjoittajana ja monet lukijani osaavat taatusti poimia yhtäläisyyksiä minun ja Stephen Kingin julkaisuista: kiinnostus yksilön empatiaa ja julmuutta kohtaan, elävän dialogin kirjoittaminen ja mieltymys runsaaseen kerronnalliseen ilmaisuun. Myönnän ottaneeni paljon vaikutteita Stephen Kingin tavasta kirjoittaa proosaa. Kun kirjoitin ensimmäisen kokonaisen romaanikäsikirjoitukseni 17-vuotiaana, Stephen Kingin kirjoitusopas Kirjoittamisesta – Muistelmia leipätyöstä oli yksi rakkaimmista ja inspiroivimmista kirjoistani.
Vaikka pidän edelleen Stephen Kingin tyylistä kirjoittaa, hänen kirjojensa aiheet eivät poikkeuksetta puhuttele. Tässä kohdassa on syytä mainita, että olen kirjailijana profiloitunut ylpeästi YA- eli nuorten aikuisten kirjailijaksi. Nuorten aikuisten kirjojen parhaita puolia ovat mielestäni niiden monipuoliset hahmot, tasa-arvoa käsittelevät teemat, yksilön henkinen kasvu sekä kysymykset yhteiskunnasta ja siitä, kuinka asioihin voi vaikuttaa. Etsin jatkuvasti uusia kirjoja, joissa YA-kirjoille tyypillinen ajanhenki yhdistyisi täyteläiseen kerrontaan ja rohkeisiin, ravisuttaviin juonikäänteisiin. Tällaisia aarteita on osunut tielleni muutamia kertoja. Erityismaininnan haluan antaa Sally Greenin fantasiatrilogialle Puoliksi paha. Vaikka Greenin kirjasarja ei ole kirjoitusteknisesti napakymppi, se täyttää monet edellä mainituista kriteereistä ja on jättänyt sydämeeni pysyvän muistijäljen. Romaanin päähenkilö Nathan Byrn on yksi kaikkien aikojen suosikkihahmoistani, koska hänet voidaan luokitella näkökulman mukaan joko hyväksi tai pahaksi.
Vuonna 2007, kun kiinnostuin merkittävästi kirjoittamisesta, en kuluttanut juurikaan kotimaista tai suomeksi käännettyä nuortenkirjallisuutta. Luin paljon englanniksi, kuten monet nuoret myös nykyisin tekevät. Käsitykseni siitä, ettei Suomessa julkaista kansainvälisille bestsellereille pärjääviä nuortenkirjoja osoittautui kuitenkin vääräksi vuonna 2012, kun monet nimekkäät kotimaiset YA-kirjailijat, kuten J.S. Meresmaa, Elina Rouhiainen ja Annukka Salama julkaisivat esikoisteoksensa. Meresmaan Mifongin perintö, Rouhiaisen Kesytön ja Salaman Käärmeenlumooja ovat kaikki inspiroineet minua kirjoittajana ja kasvattaneet uskoani siihen, että myös suomalaisella kirjallisuuskentällä on tilaa mahtipontisemmalle nuortenfantasialle.
Luen edelleen paljon englanniksi – esimerkiksi tämän hetken suosikkikirjailijaani Rebecca F. Kuangia ja hänen hienoa Poppy War -sarjaansa ei ole käännetty suomeksi – mutta kirjaostoksia tehdessäni suosin ensisijaisesti kotimaista tuotantoa. Toivoisin, että englanniksi lukevat, suomen kieltä taitavat nuoret muistaisivat samalla tavoin tukea kotimaista nuortenkirjallisuutta. Meillä on Suomessa upea, korkeatasoinen ja kunnianhimoinen nuortenkirjailijaedustus, joka ansaitsee päästä suuren yleisön tietoisuuteen. Heitä tukemalla kannustamme myös uusia, lahjakkaita kirjoittajia tavoittelemaan unelmiaan ja jakamaan tarinansa meidän muiden nautittavaksi. Voisiko parempaa tavoitetta olla?
Elina Pitkäkangas (s.1990) on suomalainen nuortenkirjailija. Hän on valmistunut filosofian maisteriksi pääaineenaan yleinen kirjallisuustiede.