Ensirakkauksia, säeromaaneja ja fantasiaa – 5 kirjaa matkalla lukutoukasta esikoiskirjailijaksi
Kuvaaja: Matias Ahonen
Olen aina rakastanut lukemista, joten minulle merkityksellisiä kirjoja on 28 vuotisen elämäni varrella ehtinyt kertymään lukuisia. Lukemani kirjat inspiroivat minua myös kirjoittamaan, enkä usko että olisin nyt kirjailija, jos en olisi ollut ensin lukija.
Luin Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen ensimmäistä kertaa ylä-asteella. 15-vuotiaan Allu Korvan, ja tämän angstisen ensirakkaustarinan parissa on sen jälkeen tullut vietettyä useampi kesäloma. Tämä kirja muutti aikoinaan uskomukseni koulussa suositelluista kirjoista. Vaikka teini-ikäisenäkin rakastin lukemista, päähäni oli pinttynyt ajatus, ettei mikään oppikirjoissa suositeltu teos voi olla kiinnostava. Jostain syystä, liekö sitten ollut jokin koulutehtävä, tartuin kuitenkin koulun kirjalistasta löytyneeseen Häräntappoaseeseen. Rakastuin päätä pahkaa. Samaistuin Allun mielenmaisemiin, ja kuvaukset ensirakkaudesta iskivät jonnekin niin syvälle, etten ole saanut toista samanlaista tunnetta mistään muusta kirjasta. Luin Häräntappoaseen nuorempana joka kesä, ja vieläkin tämä kirja vie minut välittömästi kesälaitureille ja riippukeinuun.
Häräntappoaseen kieli on uniikkia, elävää ja upeaa. Näin jälkikäteen ei ole vaikeaa arvata, mistä 15-vuotias minä inspiroitui omia tekstejä kirjoittaessaan. Ja ehkä myös vähän vanhempi minä, sillä eräs tekeillä oleva kirjoitusprojektini on eräänlainen rakkauskirje Häräntappoaseelle. Viehätyn ensirakkaustarinoista suuresti, ja siihen on monia syitä. Valtavat tunnekuohut, ääretön onni ja samanaikaisesti raastava tuska. Kokemattomuuden aiheuttamat typeryydet, ja usko siitä että tämä rakkaus on koko elämä, vaikka todellisuudessa se voi päättyä koska vain. Jokainen muistaa oman ensirakkautensa, ehkä siksi siinä on jotain niin voimakasta.
Minulla oli joskus myös toinen kirjoihin liittyvä uskomus. Pitkälle aikuisikään uskoin, että parempaa fantasiakirjaa kuin J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta ei ole eikä tule, eikä minun siksi kannata lukea mitään uutta. Voinhan aina lukea tuota fantasiajärkälettä uudelleen ja uudelleen. Tämä tietysti vaikutti myös minuun kirjoittajana varsin lannistavasti. Sillä miksi kannattaisi kirjoittaa yhtään mitään, kun kirjoittamani ei kuitenkaan ole mitään verrattuna suosikkikirjailijani tuotantoon?
Vaikka Taru sormusten herrasta on minulle edelleen äärimmäisen tärkeä, niin tärkeä, että olen jopa tatuoinut ihooni kyseiseen kirjaan liittyviä kuvia, Siri Pettersenin Korpinkehät-trilogia todisti minulle, että myös uuden lukeminen todellakin kannattaa. Kirjasarjan viimeinen osa, Mahti, aiheutti minulle viikkoja kestävän haikean olon, koska kaipasin takaisin Yminmaahan. Pettersen on mestari luomaan todentuntuisia maailmoja, rakastettavan harmaita hahmoja ja kauniin eeppisiä loppuja. Ja niinhän siinä sitten kävi, että Korpinkehät-sarjasta tuli myös sellainen, jonka olen lukenut useaan otteeseen. Sen myötä aloin jälleen kirjoittamaan.
Esikoisromaanini Pimeässä hohtavat tähdet on säeromaani, mutta en usko että näin olisi ilman kaikkia niitä upeita säeromaaneja, jotka olen lukenut. Proosaa ja runoa yhdistelevä muoto on minulle todella rakas, ja hämmästyn joka kerta säeromaaneja lukiessani, miten vähillä sanoilla voi välittää niin paljon tunnetta. Ensimmäinen säeromaani jonka luin oli Sarah Crossanin Yksi. Luin sen yhteen putkeen samalla kun istuin tatuoitavana, ja muistan yhä miten vahvan tunteen se jätti jälkeensä. Siamilaisten kaksosten tarina vei mennessään, ja vaikka teksti oli runomuotoista, ei se ollut millään tavoin vaikeasti tulkittavaa. Tarinan loppuun päästyäni olin vakuuttunut, että tällaista haluan lukea lisää.
Seuraavaksi luin Elizabeth Acevedon Runoilija X:n. Se on yksi lempikirjoistani, ja minulle todella tärkeä. Olen liimaillut post-it lappuja suosikkikohtiini, ja lukenut sen useasti. Joka kerta olen suuresti liikuttunut Xiomaran vaikeasta äitisuhteesta, ensimmäisen ihastuksen herättämistä tunteista, sekä runoista, joiden kirjoittaminen antaa hänelle voimia vaikeimpinakin hetkinä. Nyt kun mietin, huomaan että tässäkin teoksessa on ehkä joitain yhtymäkohtia omaan esikoiseeni.
Viimeisen sysäyksen oman säeromaanin kirjoittamiseen minulle antoi kuitenkin Kirsti Kurosen Merikki. Ystävyyssuhteen päättymisestä kertova säeromaani inspiroi, ja sitä lukiessa minulle heräsi haave oman säeromaanin kirjoittamisesta. Kun tuo haave konkretisoitui ideana tehdä silloin vielä proosamuodossa olevasta käsikirjoituksestani säeromaani, olin samaan aikaan innoissani ja kauhuissani. En ollut ennen sitä koskaan lukenut varsinaista runokirjaa, ja kokemus runomuotoisesta kirjoittamisestakin oli lähinnä muutama teiniaikoina raapusteltu kokeilu. Halusin kuitenkin siitä huolimatta yrittää. Käsikirjoituksen muokkaaminen runomuotoon oli uutta, haastavaa ja välillä pelottavaakin, mutta se kannatti: siitä syntyi esikoisromaanini Pimeässä hohtavat tähdet.
Sanni Ylimartimo on kirjailija ja kahden lapsen äiti. Hän asuu Kangasalla, mutta on kotoisin Jurvasta. Hän rakastaa aurinkoisia syyspäiviä ja kirjoittaa mieluiten aamuisin. Vapaa-aikanaan hän on aktiivisesti mukana kirjagramissa varjokirjat-nimimerkillä.