Kenestä tahansa voi tulla ammattikirjoittaja, jos minustakin tuli. Tässä todisteet:
Opin lukemaan vasta koulussa, en harrastanut kirjoittamista missään muodossa, ja napsin tasaisen tappavaan tahtiin seiskoja äidinkieliestä.
Luin paljon. Tätini oli kirjakaupassa töissä ja piti minut ja sisarukseni hyvissä kirjoissa. Lisää luettavaa sai lähikirjastosta, jonne oli kivenheitto.
Kerran kasilla runoni valikoitui valioiden joukkoon ja esittäväksi. Eeva-opettaja piti sitä eloisana ja eheänä, mutta epäili samalla plagiaatiksi.
Ei se voinut olla.
En lukenut runoja.
Harmi, ettei raapaisua enää löydy mistään.
Kaikki muuttui lukion toisella. Tallessa on ykkösluokan kevään välitodistus, joka alkaa uskonnon kasilla ja sitä seuraa äidinkielen suullisen ja kirjallisen esityksen seiskat.
Toisella äidinkielen opettajakseni tuli muuan Kauko Saraste. Hänen edeltäjänsä Eeva ja Kaija olivat tehneet perustyön, Kake räjäytti pankin.
”Sinne päin, sinne päin, mutta pystyt parempaan. Ja perhana, koeta nyt saada noita virheitä vähemmäksi!”
Se oli syksyn avauksen palaute. Aineen perässä komeili kahdeksainen. Puolitoista vuotta myöhemmin kirjoitin yo-kokeesta koulun parhaan ja minusta tuli ikuinen yhden laudaturin ylioppilas.
Muutuin sellaiseksi kuin Kake väitti minun olevan: kirjoittajaksi. Kyse oli oikeasta kannustuksesta, kirjoittavan miehen mallista ja tähtäyspisteen laajentamisesta äidinkielestä koko kulttuuriin.
Näiltä ajoilta löytyy yksi jälkeen jäänyt paperi, runo:
Hui hai Hurtigrutten,
mistäs tiesit tänne tulla,
tupakka ja turpa rullalla,
tuskaisen turskaisena!
Ja sitten vielä puhut että pitäisi mennä Ateenaan
katsomaan historiaa.
Vastaehdotus: mennään mieluummin tekemään sitä,
lätkävuoro alkaa seitsemältä.
Ensimmäisen romaaniyritykseni laadin noin 32-vuotiaana. Kaivoin sen tätä varten esiin kellarin varastohyllyyn tumpatusta muovisäkistä.
Säkin sisältö kertoo lahjomattomasti, kuinka veret seisauttavan tympeää tekstiä tuotin. Vikaa on rakenteessa, otteessa, ilmaisun notkeudessa ja tiheydessä sekä kaikessa muussa mikä liittyy kieleen ja mieleen.
Olen säilönyt arkistooni tarinantyngät nimeltään Quattro Stagioni, Danny Show ja Työkansan Kapinasanomat. Kaikki rivivälillä yksi, ilman armoa ja sisennyksiä. Näin viimeksi mainittu:
Matka Tampereelle kesti kolme kaljaa. Puskiessani vastatuuleen Hämeenkadulla mietin että olisin voinut juoda pari enemmänkin. Harvoin jûoduin moittimaan itseäni siitä asiasta.
Raa’aksi jäänyt dekkari? Luultavasti, ja se on tosiaan ”jûoduin” jo avauskappaleessa.
Danny Show’ssa on sentään oireilevaa otetta:
Jos elämä ylipäätään saattoi olla täydellistä, Danny oli mielestään päässyt melko lähelle sitä.
Vaikka olin rutinoinut lehtijuttujen kirjoittaja, ensimmäisen romaanin vääntäminen kesti. Sain hyviä palautteita ja vinkkejä, mutta en päässyt eteenpäin.
En ennen kuin kustannustoimittaja Sirja Kunelius sai lampun syttymään. Tee siihen kehyskertomus, hän ehdotti. Tein, ja niin syntyi Suuret Sählymuistelmani.
Olin esikoisen sopimusta allekirjoittaessani 39-vuotias, vihdoin puolikypsä julkaisemaan. Seuraavan kymmenen vuoden aikana kirjoitin parikymmentä romaania lisää.
Annoinkohan itsestäni rehdin kuvan?
Sitä saa epäillä: tätini kutsui minua natiaisena nimellä Satusetä Topelius. Se ei johtunut taipumuksesta totuuden puhumiseen.