Lotta-Sofia Saahko: ”Kirjoita! Kirjoita mitä näet ja koet”

Kuva: Sabrina Bqain, Tammi

Edessäni on pino kirjoittamiani kirjoja. Muutama viikkoa sitten ilmestyi kymmenes kirjani. Kymmenes! Vaikea uskoa. Olen pienestä lähtien haaveillut kirjojen kirjoittamisesta, mutta pelkäsin, etten koskaan pystyisi siihen, koska minulla ei ollut kokemusta siitä. Aloitin ensimmäisen kirjani alle kymmenvuotiaana ja toisen noin viisi vuotta myöhemmin – sain kirjoitettua ehkä yhden sivun. Ajattelin, ettei minusta koskaan tule kirjailijaa. 

Vasta hiljattain olen tajunnut, että kehittyäkseen kirjoittajana, ei tarvitse välttämättä kirjoittaa kirjoja. Ei tarvitse edes kirjoittaa tarinoita! Sillä minusta tuli kirjailija näin: 

Alakoulu: runot 

Alakouluopettajani rakasti runollisuutta, ja sen lisäksi että opettelimme lausumaan runoja ulkoa, saimme kirjoittaa runoja äidinkielentunnilla ensimmäisestä luokasta lähtien. Runoista tuli pian tapani ilmaista itseäni, ja kaikki ystäväni ja perheenjäseneni saivat syntymäpäivinään ja muina juhlapyhinä lahjaksi itsekirjoittaman runon. Ja minusta tuli todella taitava runoilija! Muistan kun äiti ilmoitti, että lähdemme naapurin syntymäpäiville, raapustin runon alle viidessä minuutissa – ja loppujen lopuksi juuri se oli naapurini suosikkilahja! 

Jossain vaiheessa aloin kirjoittamaan onnittelurunojen lisäksi runoja myös muista aiheista. Muistan ainakin kirjoittaneeni keväästä, mutta myös mummoni sydänviasta ja kouluni lasten monimuotoisuudesta. Opettajani huomasivat, että olen hyvä kirjoittamaan, ja pyysivät tämän perusteella minua ja parasta ystävääni kirjoittamaan kouluni joulujuhliin näytelmän. Pääsin itsekin esiintymään, ja rakastin näyttelemistä. Se vasta oli mahtavaa!  

Yläkoulu: lukeminen 

Tarinat olivat minulle hurjan tärkeitä. Kun olin lapsi, perheeni muutti usein. Pienenä se oli vielä helppoa, mutta voitte kuvitella miltä tuntui, kun olin neljätoistavuotias, minulla oli neljä parasta kaveria, teatteriryhmä, tanssiryhmä ja kuoro, ja vanhempani kertoivat minulle, että muutamme toiselle puolelle maapalloa. Tämä ei ole mitään liioittelua, muutimme nimittäin Kiinaan! Kiinasta ei sitten ollutkaan helppoa löytää harrastuksia osaamillani kielillä, ja lisäksi minun oli vaikea löytää kavereita. Koin olevani erilainen kuin luokkatoverini, jotka tuntuivat olevan kiinnostuneita vain juhlimisesta ja pojista.  

Onneksi minulla oli vanhoja ystäviä, jotka olivat tulleet mukaan Kiinaan. Miten tämä on mahdollista? Ystävät, joista puhun, ovat nimeltään Anna Shirley, Jo March, Hermione Granger ja Luna Lovegood. Heitä oli muitakin, mutta nämä olivat parhaat ystäväni. Heistä tuli sitä tärkeämpiä mitä erilaisemmaksi itseni tunsin, sillä Annalla oli yhtä suuri mielikuvitus kuin minulla, Jolla yhtä suuria unelmia, Hermione nautti koulusta ja kirjoista yhtä paljon kuin minä, ja Luna oli yhtä erilainen, mutta kaikilla heillä on kirjoissa onnelliset loput. Hermione ja Luna jopa osallistuvat velhomaailman pelastukseen, he vasta ovatkin mahtavia tyyppejä! Ahmin kirjoja, sillä kun luin heistä, sain itseluottamusta ja rohkeutta – jos he pystyvät erilaisuudestaan huolimatta (tai erilaisuutensa ansiosta?) näin mahtaviin juttuihin, niin ehkä minäkin pystyn! Anna myös joutui lapsena muuttamaan usein, ja Jo muuttaa kauas perheensä luota, joten sain myös näihin kipukohtiin samaistumispintaa. Tuolloin päätin, että jonain päivänä haluan kirjoittaa yhtä samaistuttavia hahmoja ja rohkaisevia tarinoita. 

Yläkoulu ja lukio: kirjeet  

Tämä kuulostaa varmasti hurjan vanhanaikaiselta, mutta teininä kirjoitin lähes päivittäin kirjeitä ystävilleni! Kyllä, oikeita paperikirjeitä mustekynällä, ja koristelin ne tarroilla ja kiiltokuvilla. Silloin oli jo olemassa sähköpostit, tekstiviestit ja Skype, mutta kirjeiden kirjoittaminen oli minun tapani pitää yhteyttä ystäviini. Kerroin kirjeissä miltä elämäni Kiinassa näytti, mitä söin, näin ja koin, miltä talomme näytti ja mitä luokkatoverini pukivat päälle, millaista musiikkia he kuuntelivat ja miltä tuntui syödä puikoilla. Elämässäni ei tapahtunut mitään, mistä en olisi raportoinut kirjeissäni. 

Yliopisto: Instagram ja blogi 

Kun menin yliopistoon, sosiaalinen media alkoi olla iso juttu. Pikkusiskoni kehotti minua hankkimaan Instagramin, ja pian jaoin sinne nättejä kuvia kivoilla filttereilla. Mutta vaikka kyseessä on kuvasovellus, kuvia tärkeämpiä minulle olivat kuvatekstit, joissa pohdin maailman tapahtumia, tai kerroin peloistani tai huolistani. Oli yllättävän helppoa kertoa tuntemattomalle massalle henkilökohtaisistakin aiheista, kuten suorituspaineistani tai koti-ikävästäni. Vaikka olin jo yli kaksikymmentävuotias, olisin halunnut asua kotona vanhempieni ja sisaruksieni kanssa, ja siitäkin kirjoitin Instagramiin. Ja kun kuvatekstit eivät enää riittäneet (alkuaikoihin niissä taisi olla rajoitettu merkkimäärä), perustin blogin.  

Ensimmäinen työpaikka: YouTube 

Muistatteko, että peruskoulussa näyttelin ja esiinnyin? Sen ansiosta on varmaan aika ymmärrettävää, että blogista siirryin YouTuben puolelle. Samalla kun kävin toimistotyössä, käsikirjoitin iltaisin videoita, ja leikatessani niitä pidin huolen tarinan juonesta, sujuvuudesta ja ytimekkyydestä. Luulen, että tämäkin kehitti minua tarinankertojana. Tein YouTube-videoita sekä matkoistani ja teatteriharrastuksistani että myös tunteistani kuten ahdistuneisuushäiriöstäni. 

Teatterikorkeakoulu: roolihahmot 

Olin toimistotyössäni onneton, joten päätin että on aika palata siksi Lotaksi, joka olin pienenä, joka rakasti teatterilavoja ja esiintymistä, ja hain Lontoon teatterikouluihin. Pääsin sisään, ja teatterikorkeakoulussa harjoittelimme varsinkin roolihahmojen rakentamista. Ollakseen vakuuttava roolissasi, on tiedettävä kaikki hahmostasi: hänen haaveensa, hänen pelkonsa, lempiruuat, lempileffat, lapsuudentraumat. Päiväni siis kuluivat kirjoittaen roolianalyyseja ja luulen että tästä oli todella paljon hyötyä, sillä seuraavaksi… 

Korona-aika: esikoiskirjani 

2020 maailma pysähtyi, kouluni ovet menivät kiinni ja muutin pappani luokse pandemiaa pakoon. Silloin pappani alkoi kertoa minulle lapsuudestaan Karjalan evakkona, ja opin niin paljon sekä hänestä että itsestäni, sillä monet piirteeni kuten ylisuorittaminen ja perhekeskeisyys ovat ilmeisesti Karjalasta peräisin! Ja muistatteko, mistä olin haaveillut lapsesta saakka? Halusin kirjoittaa kirjan, jonka hahmot ovat samaistuttavia, joista voi oppia jotain itsestään. Nyt oli sen aika! Ja kun kirjoitin esikoiskirjaani, hyödynsin kaikkia taitoja, joita olin elämäni aikana oppinut: 

– Kuvaileva kerrontatyyli lapsuuden runoista 

– Kirjojen rakenne lukemalla 

– Tapahtumien kuvailut kirjeistä 

– Tunteiden kuvaileminen blogista 

– Tarinan kaari ja juonen ytimekkyys YouTube-videoista 

– Hahmojen monipuolisuus teatterikorkeakoulusta 

Tämän jälkeen olen kirjoittanut yli kymmenen kirjaa, ja kaikki nämä kertovat omakohtaisista kokemuksistani ja tunteistani. Olen kirjoittanut ulkomaanmuutoista lapsena, erilaisuuden tunteesta, kodin merkityksestä ja viimeisimpinä muistisairaudesta, sillä pappani on muistisairas. Haluan tarjota lukijoille juuri sitä samaistumispintaa, mitä itse sain kirjoista lapsena. Välillä minulta kysytään, miten osaan kirjoittaa niin avoimesti ja kuvailevasti vaikeistakin tunteista. Minulle se on helppoa, sillä minähän olen tehnyt sitä koko elämäni! Vaikka en nuorempana kirjoittanut kirjoja tai edes tarinoita, olen aina kirjoittanut kokemuksistani, huolistani ja jakanut ajatuksiani kirjallisesti, ja kaikki tämä on kehittänyt minua kirjoittajana. 

Ja tämän viestin haluankin jättää kaikille tämän artikkelin lukijoille. Kirjoita! Kirjoita mitä näet ja koet, kirjoita mitä ajattelet maailman tapahtumista, kirjoita miltä sinusta tuntuu. Muodolla ei ole väliä: voit kirjoittaa sähköposteja isoäidillesi, päiväkirjaa tai vaikka laulunsanoja. 

Sinunkin tarinasi on arvokas. Ja odotan innolla, että pääsen jonain päivänä lukemaan sen. 

Jutun on mahdollistanut Jenny ja Antti Wihurin rahasto. Juttu on osa Lukufiiliksen 50-vuotisjuhlavuotta.