Kirjoittajan palkinto on lukija
27 heinäkuuta 2023 asetan puhelimeni kuvaamaan. Videolla avaan ovelleni tuodun pahvilaatikon, ruskea pakkauspaperi rahisee. Nostan käteeni oman kirjani. Sisäsiisti. Kääntelen, haistelen, tunnustelen. Kansien välissä on samaa tekstiä, jota on vilissyt tietokoneeni näytöllä vuodesta 2020. Takakannen sisäpinnassa on minun kuvani.
Sisäsiisti on tätä kirjoittaessani ollut ulkona reilut kaksi kuukautta. Julkaisua seurasi kuumottava hiljaisuus, kuin olisin heittänyt kirjan syvään kaivoon ja jäänyt odottamaan molskahdusta. Välillä menin (ja menen edelleen) kirjahyllylleni ja otin oman kappaleeni Ullmannin ja Valtosen teosten välistä. Olin omistanut kirjan itselleni: Miskalta Miskalle. Selailin vähän. Tarkistin, olinko teokseen edelleen tyytyväinen. Olisihan ollut kauhean noloa, jos olisin epähuomiossa päästänyt maailmaan ihan paskan kirjan!
Nyt löydän arvioita #sisäsiisti-tagin takaa ja päivitän kirjani Goodreads-sivua nälkäisenä. Ihmiset tarjoutuvat leikkaamaan lehtileikkeitä muistoksi. Toimittajat kuvailevat lukukokemustaan puhelimessa, kaverit laittavat pitkiä ääniviestejä tai vetävät juhlissa sivuun. Palautetta tipahtelee lempeänä virtana. Vaikka minulla on mielessä ensisijainen kohdeyleisöni, tunnen suurta iloa kuullessani, että ystäväni isä, dekkareita lukeva keski-ikäinen mies jota en ole koskaan tavannut, on nauttinut kirjastani.
Esikoiseni ei ole enää elävää, kehittyvää tekstiä minun yksityisellä tietokoneellani. Siitä on tullut kokonainen, muuttumaton, kaikkien luettavissa oleva teos, jota lähestytään erilaisin odotuksin. Niitä muodostuu esimerkiksi sen markkinointitekstien, ulkoasun ja luokittelun perusteella. Teos assosioituu toisiin teoksiin, esimerkiksi muihin “transkirjoihin” tai “Kallio-kirjoihin”, ja tulee väistämättä verratuksi niihin.
Jotkut nuorena debytoineet kirjailijat haukkuvat esikoisiaan ja toivovat, että ne olisivat muhineet vielä vuosikymmenen. Ikävä ajatus. Jonain päivänä en ehkä enää pitäisi Sisäsiististä – tai suhtautuisin siihen (ja 21-vuotiaaseen itseeni) lähinnä alentuvalla lempeydellä. Mutta on tietysti paljon mukavampaa vähän cringetä vanhoille teksteilleen kuin ihmetellä, mihin on taitonsa kadottanut.
Elämäni ja kirjoittajuuteni olivat Sisäsiistin kirjoittamisen aikana nopeassa muutoksessa, eikä kirja meinannut pysyä perässä. Olin vasta hiljalleen tajuamassa, miltä juuri minun tekstini kuulostaa. Jotta saatoin kirjoittaa ja seistä kirjoittamani takana, minun täytyi löytää tekstistä merkitys yhä uudestaan. Varhaiset versiot romantisoivat ja mehustelivat aivan vääriä asioita. Ne olivat kikkailevia ja epäuskottavia, eikä niistä enää olekaan paljoa jäljellä.
Ulkopuolisen lukijan palaute oli korvaamatonta. Ensimmäisessä kustannustapaamisessani minua pyydettiin sanallistamaan, mikä käsikirjoituksen stoori mielestäni on. Mikä on sen punainen lanka? (Hermostuneena selitin kirjan käsittelevän muun muassa persesuhteita, vaikka tarkoitin tietysti perhesuhteita.) Kaiken täytyisi löytyä tekstistä itsestään, pääni sisällöstä ei valitettavasti ole lukijalle iloa.
Opettelin ottamaan etäisyyttä – ja luopumaan. Melodramaattisia elementtejä ja juonensuuntia karsimalla huomasin, kuinka pienet asiat voivat olla kiinnostavia. Karikatyyrimaiset, äärimmäisyytensä latistamat hahmot pyöristyivät. Yritin tappaa darlingsejani menemättä samalla omia vaistojani vastaan. Oli tiedettävä, mistä oli tärkeää juuri tämän teoksen kohdalla pitää kiinni.
Kymmenisen vuotta sitten valvoin koko kesäyön kirjoittaessani susista, jotka osasivat hallita aikaa (tai jotain vastaavaa). Nettiystäväni oli pyytänyt minua kirjoittamaan tarinaan seuraavan luvun. Tämä oli ensikosketuksiani siihen, kun oma teksti on yhtäkkiä jollekin toisellekin merkityksellinen. Ei ollut kyse opettajan tai vanhemman innosta, vaan lukijan innosta.
Palkitsevinta on, kun muut heittäytyvät selittämään omia tulkintojaan Sisäsiististä ja paljastavat, mikä heitä teoksessa on erityisesti puhutellut. On suuri kunnia koskettaa ihmisissä jotain henkilökohtaista. Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa, joten kun maailma henkilöineen on viimein totta muillekin kuin minulle, tunne on häkellyttävä.
Miska Valos (s. 2002) on turkulaislähtöinen esikoiskirjailija. Hän opiskelee kirjoittamista Teatterikorkeakoulussa. Transpojan näkökulmasta kirjoitettu Sisäsiisti (WSOY) kertoo helsinkiläisistä nuorista, joilla on ääretön kyky ilkeyteen ja lempeyteen.