Kuinka menetin lukuintoni ja sain sen takaisin fanifiktion avulla
Olen aina ollut ylpeä siitä, että olen lukeva ihminen. Nuorena saatoin lukea viisi romaania viikossa – pahimmillaan kaksi romaania illassa, mistä minulle vähän motkotettiinkin. Läksyt ensin, hupi sitten. Kirjat ovat aina olleet henkireikä, kurkistus toisiin maailmoihin. Lukeminen on ollut itsestäänselvyys myös siksi, koska miten voin kirjoittaa toisille, jos en itse lue ja tiedä mistä ja mihin kirjoitan? Tuotantoni asettuu osaksi aiemmin lukemaani, muiden kirjaamat sanat hipaisevat omiani, antavat minulle jatkumon, johon asetan omat ajatukseni.
Luin ahkerasti ja paljon, kunnes sitten en enää lukenutkaan.
Luulen, että käynnistävänä tekijänä oli tärkeä luottamustehtävä. Olin Runeberg-palkinnon esiraadin jäsen, ja vaikka tehtävä sinällään oli innostava, se kävi työstä. Luin muutaman kuukauden aikana 150 teosta, osan hyvin tarkasti, osan marginaalisesti. Lukeminen oli ihanaa, mutta samaan aikaan piti käydä töissä ja itsekin kirjoittaa. Lukeminen maistui sen urakan jälkeen pakkopullalta, koska en ollut saanut valita lukemiani kirjoja ja rasitin mieltäni aiheilla, jotka eivät olleet minua. Kilpailu oli valinnut lukemisen puolestani. Kirjoitin samaan aikaan ahkerasti. En voinut tarttua sellaisiin romaaneihin, joissa oli vähänkin sama aihe kuin omissa teksteissäni. Ajattelin, että saisin niistä vääränlaisia vaikutteita, että ne horjuttaisivat kirjoittajan itsetuntoani. Siksi aloin osin vältellä minulle rakkaita genrejä, scifiä ja fantasiaakin, vaikka ne olivat mielikuvitukseni nektaria.
Aivosumu alkoi näkyä. Lukeminen väsytti minua. Hyväkin kirja saattoi tuntua tikkuiselta, sanat raskailta. Jouduin jättämään joitakin kirjoja arvostelematta, koska en saanut tarinasta otetta. En missään nimessä halunnut arvostella kenenkään teosta, jos pääni ei toiminut riittävällä taajuudella. Yhtään ei auttanut, jos jokin teos oli yhtäkkiä muiden mielestä ”aivan pakko lukea”. Se jotenkin hieroi kasvoihin sitä, että olin huono kirjailija ja lukija, kun en jaksanutkaan lukea.
Nautin kirjoista keskeneräisinä käsikirjoituksina. Yllättäen nautin, koska minusta on aina ollut jännittävää vaikuttaa kulissien takana, auttaa toisia ja hipaista hivenen, eikä noihin käsikirjoituksiin liittynyt paineita – ei niistä ollut lupa puhua muiden kuin kirjoittajan itsensä kanssa.
Äänikirjat eivät tuoneet helpotusta. Niiden lukunopeus on aina jotenkin väärä, en voinut keskittyä tekstiin vaan sanojen hitauteen tai nopeuteen. Minun on myös päästävä harppomaan tekstissä: hyppäämään yli ja palaamaan takaisin, lehteilemään sivuja.
Lukuintoni katosi. Olin huono lukija.
*
Katselin paljon erilaisia tv-sarjoja suoratoistopalveluista ja neuloin. Minulla oli sivistyksessä aukko, sillä en ollut katsonut Supernaturalia sen kulttimaineesta huolimatta. Yllätyin positiivisesti, sarja tempaisi mukaansa ja yhtäkkiä huomasin katsoneeni parin kuukauden aikana viisitoista kautta sarjaa. Minulle jäi nälkä. Googlailin. Löysin sivustoja pullollaan fanifiktiota.
Toki olen tiennyt kauan aikaa, mitä fanifiktio on – suositellutkin sitä monille aloittaville kirjoittajille hyväksi tavaksi kokeilla siipiään. Koskaan aiemmin en ole ollut varsinaisesti kiinnostunut siitä, koska fanifiktio vaatii toimiakseen jonkun fandomin, johon uppoutua. Nyt minua kiinnosti, koska Supernaturalissa jäi niin monta lankaa sitomatta, siinä oli suorastaan ärsyttäviä oleellisten asioiden ohituksia – ja samaan aikaan kuitenkin hyvin monipuolinen ja kiehtova mytologia.
Fanifiktio tarjosikin yhtäkkiä melkoisen entäpä jos -maailman, jossa epätäydellisen televisiosarjan laajasta tarinasta on taiteiltu jotakin aivan uutta. Tuttu sankari onkin sokea, pyörätuolissa tai transsukupuolinen. Viranomaisia pakenevat henkilöt siirretään X Files -televisiosarjan maailmaan tai alkuperäisen Taisteluplaneetta Galactica -avaruusseikkailun syövereihin. Inspiraation lähteenä voi olla yhtä hyvin Cormac McCarthyn Tie-romaanin maailmanlopun maisema ja ihmiskunnan rippeet. Puhumattamaan lukuisista ihmissusivariaatioista, taikapoliiseista, vampyyreistä, kielletystä veljesrakkaudesta… ei mitään niin älytöntä, etteikö siitä tehtäisi tarinaa. Osa on luonnollisesti keskeneräisiä ja niin omituisia, etten ole uskaltautunut alkua pidemmälle. Jotkut tarinoista synnyttävät hersyvän naurun jo pelkkien sisältökuvausten avulla.
Mutta jotkut vakuuttavat tarinankertojan taidoilla. Joku on pannut peliin sydänverensä ja luonut uusia ideoita, vaikkakin turvallisiin puitteisiin. Jollekulle riittää se, että lukija on netissä kulkeva ventovieras. Yllättäen olenkin lukenut melkoisen määrän novelleja ja kirjoja. Englanniksi, mistä toki voi sanoa, että ihmisen pitäisi lukea omalla äidinkielellään… Mutta minähän olen lukenut, aikoinaan paljon, enkä koe sotkeutuvani kahden eri kielen sokkeloon. Fanifiktio on jopa tuonut minulle uusia sanoja. Kun näen jonkun englanninkielisen ilmaisun, uppoudun tutkimaan sanakirjojen avulla sen käyttötarkoitusta ja syntyä. Englanninkieliselle versiolla pitää usein etsiä suomenkielinen vastine, ja sitten olenkin Liisa kaninkolossa ja saatan päätyä tuijottamaan ruudulta omaa kaunokirjallista tekstiäni.Olen löytänyt taas lukemisen ilon. Ahmin sitä, mikä minua innostaa ja kiinnostaa, käsikirjoituksia ja harrastajien intohimon tuotoksia, enkä enää välitä siitä, mitä minun pitäisi lukea.
Anne Leinonen on kirjailija, joka asuu maalla lepakoiden, kiiltomatojen ja metsän ympäröimänä. Hän liikkuu sujuvasti fantasian laajalla kentällä ja sekoittaa eri tyylilajeja toisiinsa.