Kuka olisin, jos en olisi lukija?
Kuva: Jonne Räsänen, Otava.
Syksyisin olen aina iloinen siitä, että olen lukija. Ei nimittäin haittaa, vaikka ulkona on kylmää ja pimeää. Päinvastoin: mitä enemmän tuulee ja vihmoo vettä, sitä ihanampaa on hautautua vilttiin ja uppoutua kirjaan. Muut ehkä kyllästyvät kotona, mutta lukijalle ei koskaan tule tylsää, sillä tarinoissa tapahtuu aina. Lukeminen on ihanaa, mutta viime aikoina viltin alla minua on alkanut hieman epäilyttää, ettei lukeminen ehkä olekaan aivan harmitonta ajanvietettä. Kirjat ovat saattaneet salakavalasti vaikuttaa minuun ja elämääni enemmän kuin olen ymmärtänyt.
Olen lukenut pienestä asti. Lapsena en tiennyt parempaa kuin päästä kirjaston hyllyjen väliin hakemaan uusia osia lempisarjoistani. Niiden tutuista hahmoista tuli ikään kuin ystäviäni, joiden tapaamista odotin innolla. Heidän pariinsa pakenin myös silloin, kun oikeassa elämässä ei kaikki sujunut. Kun minulle naureskeltiin koulussa tai siskojen kanssa tuli riitaa, nostin kirjan minun ja arkitodellisuuden väliin. Sivuilta aukeavassa maailmassa olin turvassa. Sinne olin aina tervetullut, sillä tarinoissa on tilaa ihan kaikenlaisille.
Vasta paljon myöhemmin aloin miettiä, miten paljon fiktiivisten ystävieni parissa vietetty aika oikeastaan vaikutti minuun. Olisinko esimerkiksi haaveillut kirjailijan urasta, jos Uuden Kuun Emilia ja Vihervaaran Anna eivät olisi tehneet niin? Syttyikö oma liekkini kirjoittamiseen heidän esimerkkinsä ansiosta? Aivan varmasti minua ainakin inspiroivat kaikki ne yllättävät, jännittävät, hauskat ja mukaansatempaavat tarinat, joiden parissa vietin aikani. Michael Enden Tarina vailla loppua innosti minut aikanaan kirjoittamaan ensimmäisen oman fantasiaseikkailuni.
Luulen kuitenkin, että kirjat ovat antaneet minulle muutakin kuin uraunelmia. Olisinko esimerkiksi uskaltanut sanoa vastaan koulun naureskelijoille, jos en olisi nähnyt hahmojen kirjoissa tekevän niin? Olisiko minulla ollut rohkeutta tavoitella unelmiani, ellen olisi saanut siihen kannustusta kirjojen sivuilta? Tietenkin myös oikean elämän ihmiset ovat inspiroineet minua ja näyttäneet mallia. Jotain erityistä on kuitenkin siinä, miten lukiessa saa katsella maailmaa muiden ihmisten silmin ja kurkistaa suoraan heidän ajatuksiinsa.
Kuinka lohdullista on löytää sivuilta joku, joka ajattelee tai kokee samalla tavalla! En olekaan ainoa, joka välillä vähän kadehtii parasta kaveriaan – Manda on ihan samanlainen Ellen Strömbergin romaanissa Mehän vaan mennään siitä ohi. Kun kohtaa sukulaissieluhahmon, tuntee itsensä vähemmän yksinäiseksi, typeräksi ja omituiseksi. Tällaiset hahmot löytävät usein puolestani juuri oikeat sanat ja selkiyttävät ajatuksiani.
Toisaalta eivät vain kaltaiseni hahmot ole auttaneet minua ymmärtämään itseäni paremmin. Tarinoiden kautta voi kurkistaa myös sellaisiin tilanteisiin, joita ei itse ole kokenut. Kun seuraa hahmojen ajatuksia ja heidän tekemiään valintoja, niitä peilaa samalla myös omiinsa. Mitä minä tekisin vastaavassa tilanteessa? Jos olisin Satomi Anne-Maija Aallon Korennossa, hyväksyisinkö kokemani sorron, vai vaarantaisinko itseni ja yrittäisin pelastaa edes ystäväni? Juonenkäänteitä seuratessa sitä ei välttämättä huomaa, mutta lukiessa muovaa koko ajan kuvaa itsestään.
Samalla rakentaa käsitystä myös muista ihmisistä ja maailmasta. Kirjojen lukemisen sanotaan lisäävän empatiaa, enkä lainkaan epäile väitettä. Kuinka voisi olla välittämättä muista ihmisistä enemmän sen jälkeen, kun on saanut katsella todellisuutta heidän näkökulmastaan? Vääryyksiä kokevat hahmot saavat minut kihisemään kiukusta, esimerkiksi Starr, joka joutuu kohtaamaan rasismia Angie Thomasin romaanissa Viha jonka kylvät. Onneksi hahmot voivat antaa myös mallia sen suhteen, kuinka toimia silloin, kun joku toinen toimii väärin. Esimerkiksi Holly Bourne yhdistää luontevasti feminismin ja viihteellisyyden romaaneissaan ja näyttää mitä tehdä, jos vaikkapa tuntemattomat miehet viheltelevät perään ja huutelevat törkeyksiä.
Sen lisäksi, että kirjat ovat avanneet silmäni vääryyksille, ne ovat saaneet minut myös näkemään mahdollisuuksia. Ei nimittäin ole suurempaa voimaa kuin mielikuvitus. Sen avulla voi luoda kokonaisia maailmoja. Fiktio voi auttaa meitä ihmisiä katsomaan tulevaisuuteen ja pyrkimään kohti jotain sellaista, mitä ei vielä edes ole. Siksi vaikkapa Siiri Enorannan Maailmantyttärien todellisuudesta en olisi halunnut poistua ollenkaan. Olisipa sen kuvaama luontoa ja ihmisiä kunnioittava maailma jonain päivänä oikeasti mahdollinen!
Kun jälleen kaivaudun viltin alle, teen pienen mielikuvitusleikin. Millaistahan elämäni olisi ollut, jos en olisi lukenut? Suoraan sanottuna ajatus pelottaa minua. En olisi jäänyt paitsi vain mahdollisuudesta tutustua kaikkiin ihaniin hahmoihin ja kiinnostaviin maailmoihin. Olisin luultavasti aivan eri ihminen, jos kirjat eivät olisi haastaneet ajatteluani ja opettaneet minua unelmoimaan paremmasta. Onneksi olen lukija, koska jokaisen lukemani kirjan ansiosta minusta on tullut juuri se minä, joka haluan olla.
Katri Kauppinen (s. 1983) kotimaisesta mytologiasta ammentava Laakson linnut, Aavan laulut ilmestyi maaliskuun lopussa Otavalta.