Kuusi kirjaa, jotka tekivät minusta ja teoksistani sellaisia kuin ne ovat
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia (useita suomentajia)
Olin yhdeksän, kun lainasin kirjastosta lähes tuhatsivuisen Kolme muskettisoturia. Pidin jo valmiiksi lukemisesta, mutta tästä kirjasta tuli ensimmäinen todellinen kirjarakkauteni. Huumaannuin täysin kaksintaisteluista, hovijuonitteluista ja hahmojen välisestä ystävyydestä. En edes ymmärtänyt kaikkia sanoja (muistiin on jäänyt erityisesti sana portto, jonka merkitystä en onneksi alkanut kysellä koulussa), mutta se ei haitannut. Ensimmäistä kertaa todella ymmärsin, että kirjojen avulla saatoin olla kuka tahansa, tehdä mitä tahansa ja mennä minne tahansa – vaikka 1600-luvun Ranskaan.
Robin Hobb: Näkijän taru -trilogia (suom. Sauli Santikko)
Jos Kolme muskettisoturia sinetöi kohtaloni kirjaihmisenä, Näkijän taru -sarjan ensimmäinen osa Salamurhaajan oppipoika teki minusta fantasian rakastajan. Sarjan päähenkilö on herkkäsieluinen Fitz, prinssin äpärälapsi, jolle ei jää muuta osaa kuin ryhtyä valtakunnan salamurhaajaksi. Koko tarina on raastava ja usein Fitzin ainoana lohtuna on hänen susikumppaninsa Yönsilmä. Trilogian vaikutus näkyy kaikkein selkeimmin lasten fantasiasarjassani Nelimaan tarinat, mutta väitän Näkijän tarun muovanneen kirjoittamistani muutenkin. Sen kohdalla koin myös ensimmäistä kertaa kirjamustasukkaisuutta: kun minulle selvisi, että eräs luokkalaiseni fanitti Näkijän tarua, ajattelin heti, etteivät kirjat voi mitenkään merkitä hänelle yhtä paljon minulle.
Catharina Gripenberg: Sinä siellä kaukana näytät tutulta (suom. Kristiina Lähde)
Kirjan ja ruusun päivä, Akateeminen kirjakauppa Helsingin keskustassa. Minä, runovaihetta täysillä elävä Kallion lukiolainen, seisoin lavalla lukemassa omaa runoani Catharina Gripenbergille, suomenruotsalaiselle runoilijalle, joka oli esiintynyt vain hetkeä aikaisemmin. Olin lukenut hänen kokoelmansa Sinä siellä kaukana näytät tutulta ja hätkähtänyt sitä, miten tutuista asioista runot kertoivat: pojista, kirvelevistä kaveri- ja sisaruussuhteista, menkoista… En ollut tiennyt, että sellaiset asiat olivat runouden arvoisia.
Esitys meni kai ihan hyvin – en muista siitä juuri mitään. Paljon paremmin mieleen ovat painuneet sanat, jotka Catharina sanoi minulle esityksen jälkeen: ”Sulla on tyyli joka on täysin sun oma.” Nykyään minua vähän huvittaa se, miten suuren merkityksen ne saivat mielessäni. Sanojen jälkeen minä nimittäin ensimmäistä kertaa uskoin olevani erinomainen kirjoittaja. Tämä on yksi syy, miksi Catharinan kokoelmalla on kunniapaikka kirjahyllyssäni – toinen on tietenkin se, että kokoelma on niin hyvä. Ja vaikka runojen kirjoittaminen myöhemmin jäi, sen parissa viettämäni aika kehitti kieltäni siinä määrin, että jo muutamaa vuotta myöhemmin olin valmis kirjoittamaan esikoisteokseni Kesyttömän.
Richelle Mead: Vampire Academy
Moni on yhdistänyt kirjoittamani Susiraja-sarjan Houkutukseen ja onkin totta, että luin sarjan pari vuotta ennen Kesyttömän kirjoittamista. On kuitenkin eräs toinen paranormaali romanssi, joka sai minut todella innostumaan YA:sta ja jota on myös kiittäminen Raisa Ojan hahmosta: Vampire Academy. Tämä suomentamaton (rikos!) sarja kertoo Rose Hathawaysta, puolivampyyrista, joka on kaikkea mitä Bella ei ole: temperamenttinen, omapäinen ja totaalisen badass. Uskaltauduin lukemaan kirjan uudestaan vähän aikaa sitten ja vaikka juoni ei enää tehnyt samanlaista vaikutusta, Rose oli yhä mahtava.
Saul Williams: , sanoi haulikko päälle (suom. Paleface ja mattip)
Muistojenlukijassa on kohta, jossa päähenkilö Kiuru lukee lukutaidottomalle Daille ääneen tämän valitsemaa kirjaa. En tiennyt heti, mikä tuo kirja olisi. Ensin ajattelin etsiä jonkun sopivan klassikkorunon, mutta sitten päädyinkin lukemaan räppäri ja spoken word -artisti Saul Williamsin runoteosta , sanoi haulikko päälle. Se alkaa suudelmasta ja vyöryy myyttisten maisemien läpi kohti vallankumousta. Hetken mielijohteesta upotin hänen sanansa käsikirjoitukseeni ja tajusin heti, miten täydellisesti ne resonoivat. Ongelmana oli, etten tiennyt oliko minulla lupa käyttää säkeitä. Kun näin, että Williams oli tulossa keikalle Suomeen, otin sen merkkinä kohtalolta ja lähetin hänelle viestin, jossa kerroin tilanteestani. Yllätyin, kun pari päivää myöhemmin hänen kirjallisuusagenttinsa otti minuun yhteyttä. Sain käyttää katkelmia ilman korvausta. Sittemmin olen saanut olla pariinkin kertaan yleisössä, kun Williams esittää ”haulikkoa” ja molemmilla kerroilla kyyneleet ovat valuneet pitkin poskiani. Suosittelen etsimään livetaltiointeja Youtubesta hakusanoilla ”Saul Williams said the shotgun to the head”.
Arkadi Babtšenko: Sodan värit (suom. Anu Lönnqvist)
Sotakirjallisuus on kiehtonut minua jo alakoulusta lähtien. Uskon sen johtuvan siitä, että sota on aina tuntunut minusta käsittämättömältä ja kirjallisuus on ollut ainoa tapa päästä edes vähän lähemmäs sen käsittämistä. Arkadi Babtšenkon Sodan värit on omaelämäkerrallinen teos, joka kertoo toisesta Tšetšenian sodasta venäläisen rivisotilaan näkökulmasta. Ennen sitä olin kuvitellut lukeneeni kirjallisuutta, jossa sotaa ei ihannoida, mutta Sodan värien myötä vasta todella ymmärsin, miten täydellisen turhaa – ja siten myös traagisempaa – sota voi olla. Mikään toinen teos ei ole onnistunut järisyttämään minua yhtä perin pohjin. Se myös vaikutti ratkaisevasti siihen, millainen armeijasta karanneen Diman tarinasta tuli uusimmassa romaanissani Tuntematon taivas. Raakuutensa takia en voi suositella Sodan värejä kenelle tahansa, mutta jos todella haluat tietää, mitä Ukrainassa tapahtuu, tämä kirja antaa vastauksen.
Elina Rouhiainen (s.1988) kirjoittaa etupäässä nuorten aikuisten fantasiaa. Rouhiaisen esikoisromaanin Kesytön (Tammi, 2012) ensimmäinen versio syntyi vain reilussa kuukaudessa. Esikoisen tarina laajeni neliosaiseksi Susiraja-sarjaksi, joka otettiin heti vastaan tervetulleena kansainvälisen tason fantasiasarjana.