Lehtimiehestä riimittelijäksi

Kuva: Veikko Somerpuro / Tammi

Lukufiiliksen uudessa 50-vuotisjuhlavuoden juttusarjassa kirjailijat kertovat, mitä he ovat kirjoittaneet nuorena. Jukka Behm on palkittu kirjailija, joka on kirjoittanut aikuisille ja nuorille. 

Sanoitusten tekeminen bändille oli nuoruuteni pisin kirjoituspesti. Omien tekstien tekeminen alkoi lapsena omasta lehdestä.

Perustin kaverini kanssa oman lehden 10-vuotiaana. Tuhersimme siihen juttuja huoneeni lattialla ja saimme aikaiseksi neljä nitojalla toisiinsa kiinnitettyä sivua.

Lehden ensimmäinen numero oli myös viimeinen, joten kyseessä oli tuplanumero. En muista, millaisia tekstejä siihen itse kirjoitin. En ole varma edes kaverini nimestä. Hän saattoi olla Jussi.

Oleellista oli lehden tekemisen tuoma kutkuttava tunnelma. Olimme luomassa yhdessä jotain uutta. Journalismista ei pienellä toimituksellamme ollut hallussa edes alkeet, joten tärkein tiedonlähde oli oma mielikuvituksemme.

Lehtimiesaikoina luomisvoimani heräsi. Istuskellessani eräänä aurinkoisena päivänä taloyhtiömme pihalla kohoavalla kalliolla päähäni ilmestyi täysin varoittamatta runo.

Valaistumisen kaltaisen hetken innostamana juoksin kotirappuun, loikin kierteiset rappuset ylös ja kiirehdin lausumaan runoni äidille.

(Hän kehui sitä, tietenkin. Äitini suhtautui kannustavasti taiteellisiin kokeiluihini. Hän kehysti jopa kuvataiteen tunneilla tekemäni töherrykset ja ripusti ne seinille.)

Minulle oli luettu paljon ääneen, myös loruja ja runoja. Ehkä siksi osasin määritellä vaivattomasti tuotokseni genren, vaikkei se edustanut perinteistä runomittaa. Olin runoilijana enemmänkin modernisti.

Muistan yhä runoni sanasta sanaan: Kakkahätä. Kukko kiekuu. Mitä sitten? Emme muuta.

Ensimmäinen taiteellinen tuotokseni tuskin herättää tunnemyrskyä muussa kuin keksijässään. Sen syntymähetki jätti kuitenkin pysyvän muistijäljen. Ja ajatuksen siitä, että päässäni voi syntyä jotain jännittävää.

Pisimmät kirjoitusharjoitukset tein äidinkielen tunneilla. Lukiossa käytin asia-aiheiden tyylikeinona satiiria. Se palautui mieleeni, kun muutama vanha essee pulpahti esille siivotessa.

Nyt yritelmäni näyttävät tekovitsikkäiltä, mutta viisas opettaja ei suitsinut luovuuttani. Joitain tekstejäni pääsin lukemaan luokan eteen. Se oli ehkä palkinto, muttei tuntunut sellaiselta.

Löysin kätköistäni myös mielipidekirjoituksen, jonka laadin 16-vuotiaana paikallislehden nuortenpalstalle. Motivaationa toimi lehden lupaama palkkio, nykyrahassa noin sata euroa.

Vanhan viisauden mukaan kirjoittaminen omaksi huvikseen on typeryyden merkki. Tekemiseen tulee ripaus järkeä, jos tuotos julkaistaan ja luvassa on kirjoituspalkkio. Silloin teksti tulee ensinnäkin tehtyä ja siitä haluaa viimeistellä niin hyvän, ettei tarvitse hävetä. Tuotoksen hiominen taas kehittää kirjoitustaitoa.

Kirjoituksessani kyseenalaistin koulun liikuntatuntien mielekkyyden. Ilmeisesti minulla ei ollut niihin aikoihin muita mielipiteitä, koska lopetin urani mielipideosastolla yhteen kirjoitukseen.

Lukion ensimmäisellä luokalla perustin bändin. Hommasin sähkökitaran, opettelin perussoinnut ja sain houkuteltua muiden soittimien taakse osaavat tyypit.

Osakseni koitui tehdä sanoitukset. Ei siksi, että olisin ollut riimittelijänä erityisen hyvä, mutta muita tekstien väsääminen ei kiinnostanut ollenkaan. Tajusin kyllä aika nopeasti, että sanoittaminen sujuu minulta paremmin kuin soittaminen.

Bändimme treenasi seurakunnan bändikämpällä, joten oletuksena oli, että esiintyisimme seurakunnan tapahtumissa. Sanoituksista täytyi löytyä siis hengellinen ulottuvuus.

Aiheen rajaus helpotti kokeilujani. En voinut kirjoittaa ihan mistä tahansa. Joskus iso määrä vaihtoehtoisia ideoita estää tarttumasta niistä mihinkään.

Ensimmäiset tekstini olivat uhmakkaita ja julistavia. Ne alkoivat tuntuvat pian naurettavilta. Bändimme kasvoi nelikosta kahdeksaan soittajaan ja osaksi orkesteria tuli vaskisektio. Musiikkityyli muuttui, samoin sanoitusteni aiheet. Aloin käsitellä rakkautta ja sen puutetta. Opin liimaamaan hengellisiä viitteitä tekstiin, joka kertoi ihan muusta.

Unelma rock-tähteydestä romahti pian. En kehittynyt soittajana. Karismaa uupui myös.

Päätin 17-vuotiaana, että minusta tulee kirjailija. Syynä oli samanlainen välähdyksenomainen oivallus, jonka koin esikoisrunoni ilmestyessä pääkoppaani. Luultavasti moni, joka kirjoittaa ammatikseen, on kokenut vastaavan. Kutsumusammattiin suuntaava lähettää itse itselleen kutsukirjeen.

Syynä epärealistiselta vaikuttavaan päätökseeni oli Mika Waltarin romaani Valtakunnan salaisuus ja sen lukemisen aiheuttama tunnekuohu. Kirjailija oli nimenä minulle tuttu. Siinä kaikki. Minulla ei ollut pahemmin uskoa Waltariin, ennen kuin tartuin kyseiseen opukseen. Se olikin sitten menoa. Päätin ahmia kaikki hänen kirjansa. Kirjailijan tuotanto osoittautui hämmentävän laajaksi.

Halusin kirjailijaksi ilman ajatusta siitä, mistä kirjoittaisin. Tein kokeiluja esikuvani Waltarin innoittamana historiallisesta romaanista, mutta luovutin parin liuskan jälkeen. Sama kävi ensimmäisen dekkariyritelmäni kanssa. Lannistuin nopeammin kuin innostuin.

Olisi pitänyt kirjoittaa, jotta olisi oppinut kirjoittamaan, mutta kartoin tekemiseen ryhtymistä, sillä kyhäelmäni tuntuivat vaivaannuttavilta. Siinäpä noidankehä.

Jos aikoo elättää itsensä kirjoittamalla, on pakko kirjoittaa ja paljon, vaikkei työn jälki ole aluksi kummoista. Kirjoittaminen on ainoa tapa selvittää, onko itsestä kirjailijaksi.

Kirjoittamistaidon lisäksi ammatissa tarvitaan keskittymiskykyä ja pitkäjännitteisyyttä. Romaani ei synny hetkessä, ainakaan hyvä romaani.

Sen uskallan luvata, että jokaisen kirjoittajan oma tyyli ja ääni löytyvät tekemisen myötä. Asiat loksahtavat paikoilleen, kun hakkaa tarpeeksi pitkään näppäimistöä ja oppii suitsimaan ajatuksiaan, etteivät ne karkaile muualle. Lopulta tapahtuu ihme: teksti alkaa elää.

Jutun on mahdollistanut Jenny ja Antti Wihurin rahasto.