Matkani kirjailijaksi tarinoiden kautta
Ensimmäinen tärkeä kirja on ollut H.C. Andersenin satukirja (WSOY, 1963). Erityisesti Pieni tulitikkutyttö -satu. Sadussa köyhä tyttö värjöttelee talvella yksin kadulla myymässä tulitikkuja, joita kukaan ei osta. Andersenin sadut ovat koskettaneet minua lapsena surullisuudessaan. Lapsena minulle luettiin iltasatuja vielä silloinkin, kun osasin jo itse lukea. Iltasatuhetket olivat minulle tärkeitä perheen yhdessäolon hetkiä. Vanhempana, kun aloin itse aktiivisemmin kirjoittaa, kirjoitin paljon satuja. Saduilla on erityinen paikka sydämessäni edelleen. Rakkaus satuja kohtaan on varmasti merkittävä syy sille, miksi minusta tuli kirjailija.
Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli (WSOY, 1974/orig. Bröderna Lejonhjärta, Ráben & Sjögren, 1973) järkytti minua pienenä. En suostunut kuuntelemaan sitä iltasaduksi ensimmäisiä lukuja pidemmälle. Tartuin kirjaan lopulta vasta aikuisena kirjoituskurssin innoittamana ja vaikutuin. Veljeni, Leijonamieli kertoo veljeksistä, joista kumpikin kuolee ja he päätyvät Nangijalaan, kauniiseen kuolemanjälkeiseen maahan. Kuolema on aina kiehtonut, mutta myös pelottanut minua. Itkin koko teoksen ajan, se jätti pysyvän tunnejäljen.
Kolmetoistavuotiaana sain luettavakseni Deborah Spungenin Nancyn (Gummerus, 1984/orig. And I Don’t Want to Live This Life, Random House Inc, 1983) ja rakastuin. Nancy kertoo Sex Pistolsin ex-basistin Sid Viciousin naisystävän Nancy Spungenin elämäntarinan. Nancyn elämää sävyttivät jo lapsuudessa vakavat mielenterveysongelmat, jotka johtivat lopulta myös päihdeongelmiin. Samaistuin nuorena kirjassa kuvattuihin mielenterveyden haasteisiin vahvasti. En ollut silloin juurikaan törmännyt kirjoihin, joissa olisi kuvattu mielenterveysongelmia näin suoraan ja kaunistelematta. Nykyään teoksia on onneksi enemmän myös nuortenromaanien puolella.
Charles R. Crossin Heavier Than Heaven (Hyperion, 2001) löysi kirjahyllyyni levyantikvariaatista. Olin nuorena – ja olen edelleen – kova Nirvana-fani ja Heavier Than Heaven kertookin Nirvanan keulahahmon Kurt Cobainin elämäntarinan. Cobainin elämän käänteet iskivät minuun varsinkin masentuneena. Itkin joka kerta, kun kirjan loputtua laskin teoksen käsistäni. Heavier Than Heaven oli ensimmäisiä englanniksi lukemiani kirjoja. Luin nuorena paljon elämäkertoja ja niissä usein käsiteltiin päihde- ja mielenterveysongelmia. Ehkä niistä juontaa kiinnostukseni aiheeseen myös kirjailijana.
Christy Brownin omaelämäkerta Vasen jalkani (Otava, 1973/orig. My Left Foot, Secker & Warburg, 1954) oli minulle lohdullinen kirja yläkoulussa. Teos kertoo Brownin elämästä vaikean cp-vamman kanssa. Hän kykeni liikuttamaan ainoastaan vasenta jalkaansa ja on myös kirjoittanut kyseisen elämäkerran vasemmalla jalallaan. Vaikka Brownin vamma oli vaikea ja omani varsin lievä, löysin teoksesta paljon samaistuttavaa. Brownin tarina antoi minulle toivoa siitä, että minustakin on johonkin. Se oli tärkeä asia nuorelle minulle. Cp-vammasta ei ole turhan paljon kirjoitettu, fiktioteoksiin en teininä törmännyt laisinkaan. Lievistä vammoista on myös kirjoitettu paljon vähemmän kuin vaikeista.
Nuortenromaaneista mieleenpainuvimpia ovat olleet mm. Terhi Rannelan Taivaan tuuliin (Otava, 2007) ja Venla Saalon Kirkkaalla liekillä (Robustos, 2012). Rannelan teos kertoo kiusatusta Aurasta, joka ihailee saksalaista terroristia Ulrike Meinhofia. Taivaan tuuliin näytti, että tällaistakin voi kirjoittaa nuorille. Kirkkaalla liekillä kertoo ysiluokkalaisesta Maariasta, joka yrittää päästä yli veljensä kuolemasta. Taivaan tuuliin ja Kirkkaalla liekillä ovat saattaneet olla minulle jonkinlaisia suunnannäyttäjiä kirjailijana.
Kirsti Kurosen Paha puuska (Karisto, 2015) tutustutti minut säeromaaneihin. Teos kertoo 14-vuotiaasta Hillasta, joka koettaa selvitä pikkuveljensä itsemurhasta. Säeromaanin muoto viehätti. Innostuinkin siitä sen verran, että toiveenani olisi kirjoittaa oma säeromaani. Itsellä on ajoittain haasteita lukemisen kanssa ja huomasin, että säeromaanin tiivis muoto on silloin helpompi ottaa haltuun. Ymmärrän hyvin säeromaanien suosion.
Riina Mattilan Silmät avatessa on edelleen pimeää (WSOY, 2021) oli toinen teos, jota lukiessa itkin alusta loppuun. Kirja kertoo ystävyksistä, joista toinen sairastaa bipolaarihäiriötä. Jo kirjan alussa käy ilmi, että Joel tekee itsemurhan. Samaistuin vahvasti bipolaariseen Joeliin, sillä sairastan itsekin kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Luin teoksen sairauden vaikeassa vaiheessa ja lukeminen otti koville, mutta onneksi luin. Bipolaarihäiriötä ei ole liialti kuvattu nuortenkirjallisuudessa. Koen teoksessa sanomallista sukulaisuutta esikoisteokseeni.
Itselleni tärkeissä kirjoissa yhdistyy monta asiaa: synkät aiheet, mielenterveyskuvaukset ja monet teoksista edustavat realistista kirjallisuutta. Nämä määreet sopivat pitkälti siihen, millaista kirjallisuutta itse toistaiseksi kirjoitan. Olen halunnut löytää itseni kirjoista. Onkin tärkeää, että kirjoitamme monenlaisista ihmisistä ja monenlaisia kohtaloita.