Mielikuvituskaverien kasvattama 

Kuva: Sabrina Bqain

Lukufiiliksen 50-vuotisjuhlavuoden juttusarjassa kirjailijat kertovat, mitä he ovat kirjoittaneet nuorena. Leena Paasio on kirjailija ja äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Hän on kirjoittanut kirjoja aikuisille ja nuorille. 

Vartuin 1980- ja 90-luvuilla Raumalla, idyllisessä pikkukaupungissa, joka on tunnettu vanhoista puutaloistaan. Kotimme sijaitsi Ganalin varrella, ja huoneeni ikkunasta näkyi paatteja, joilla kaupunkilaiset puksuttelivat kanaalia pitkin satamaan ja siitä edelleen saaristoon. Meri eli vahvasti raumalaisten puheissa ja lapsuudenperheeni elämässä. Vietimme paljon aikaa kesäpaikassamme Pyhämaan saaristossa, vanhalla kalastajatilalla, jossa vesi tuntui olevan kaikkialla. Rakkaus mereen syttyi erityisesti perheen yhteisillä purjehdusreissuilla, jotka opettivat minulle luonnon kunnioitusta ja yhdessä olemisen merkitystä. Pienessä veneessä meren ääni, tuoksu ja avaruus antoivat tilaa mielikuvitukselle.

Olin kekseliäs mutta omissa oloissani viihtyvä lapsi. Parhaat ystäväni olivat mielikuvituskaverini Reipas tyttö ja Pekka. He asuivat vuoroin puutarhassa tai ullakolla eivätkä olleet pelkkiä kuvitelmia vaan aitoja seuralaisia, joille piti kattaa lautanen ruokapöytään ja levittää makuupussi sängyn viereen. Minun, Reippaan tytön ja Pekan seikkailuista syntyivät ensimmäiset kertomukseni seitsemänvuotiaana.

Äitini työskenteli kaupunginkirjastossa, josta tuli minulle lähes toinen koti. Koulun jälkeen menin suoraan nuortenkirjojen osastolle, jossa saatoin istua tuntikausia ja lukea kaiken, minkä sain käsiini. Kirjat olivat peilejä, joiden avulla aloin hahmottaa itseäni. Äiti kuunteli kärsivällisesti, kun selostin lukemieni kirjojen juonenkäänteitä, ja hänen oma rakkautensa kirjallisuuteen tarttui minuun jo varhain. Kirjat olivat turvasatama ja inspiraation lähde, joka kannusti minua näkemään maailman monimuotoisena ja täynnä mahdollisuuksia.

Vietin paljon aikaa myös isoisieni kanssa. Vaari asui vanhassa maalaistalossa kaupungin ulkopuolella ja Iso yläkerrassamme. He olivat hyvin erilaisia miehiä, mutta molemmat olivat aidon kiinnostuneita siitä, mitä me lapset teimme ja ajattelimme. Heidän seurassaan tunsin itseni tärkeäksi ja kuulluksi. Välillä istuimme hiljaa ja katsoimme ikkunasta ulos, kuuntelimme pihalintujen ääniä tai tarkkailimme kanaalin elämää. Kuulin usein tarinoita sota-ajoista ja nuoruudesta 1930-luvulla. Isovanhempieni puheissa yhdistyivät eletty elämä, omat oivallukset ja pohdinta siitä, miten maailma oli muuttunut ja mihin suuntaan se oli menossa. Ymmärsin, että jokainen ihminen kantaa mukanaan kertomuksia, jotka voivat olla ristiriitaisia, hauraita ja yllättäviäkin. Opin kuuntelemaan, mikä on mielestäni kirjailijan tärkeimpiä taitoja.

Nuoruudessani olin intohimoinen meripartiolainen. Partiossa koin omasta mielestäni kaiken: ystävyyden ilot ja surut, ensimmäiset ihastumiset, rakastumiset, pettymykset ja ristiriidat. Päiväkirjojeni sivut täyttyivät suurista tunteista ja ihmissuhdekuvauksista. Myöhemmin olen hyödyntänyt päiväkirjamerkintöjäni myös kirjoissani, erityisesti Meren koskettamat -romaanissa. Päähenkilö Lounan mietteet muistuttavat kovasti omaa 15-vuotiasta itseäni.

Yläkoulussa kirjoittamiseni sai ristiriitaisia sävyjä. Vaikka päiväkirjani pursusivat tekstiä, pelkäsin ainekirjoitustunteja. Opettajan antamat otsikot Miksi säännöt ovat tärkeitä tai Millainen on hyvä naapuri tuntuivat hengettömiltä ja ahdistavilta. Niissä ei ollut sijaa tunteille eikä mielikuvitukselle. Koin, että minulta odotettiin asiapitoisia, jäsenneltyjä tekstejä, jotka olivat kuin valmiiseen muottiin runnottuja koevastauksia. Olisin halunnut kirjoittaa ihmissuhteista, jännitteistä, salaisuuksista ja siitä kaikesta, mitä nuoren elämään oikeasti kuului. Usein äidinkielen tunnilla keksin mielessäni vaihtoehtoisia aiheita, joista olisin halunnut kirjoittaa. Ensimmäinen katse, Kun meri oli hiljaa ja Luodon taakse olivat suosikkejani, jotka olin kirjoittanut muistiin myös pieneen teinikalenteriini.

Onneksi sain toteuttaa itseäni vapaasti muualla kuin koulussa. Aloin kirjoittaa kirjeitä, erityisesti isosiskolleni, joka oli Amerikassa vaihto-oppilaana. Lähetin postia viikoittain, ja taskurahani kuluivat postimerkkeihin ja kirjepaperiin. Sepustukseni olivat pitkiä, monikerroksisia kertomuksia arjestani mutta myös sisäisestä maailmastani. Havainnoin ympäristöä sanojen avulla ja opin jäsentelemään ajatuksiani. Kirjeet merkitsivät minulle enemmän kuin pelkät kuulumiset valtameren toiselle puolelle. Uskon, että ne olivat alkuja kertojan identiteetilleni.

Lukiossa sain vihdoin tilaa hengittää. Kuvataide, etenkin sen analyysi, avasi minulle uuden kielen. En ollut erityisen taitava piirtäjä mutta rakastin värejä, muotoja, rytmiä ja sommittelua – sitä, miten taide herätti tunteita ilman sanoja. Taidematkat Turkuun ja Helsinkiin olivat lukion kohokohtia: seisoin teosten edessä ja kirjoitin niistä muistiinpanovihkooni sivu kaupalla kuin kirjoittaisin itsestäni. Opin käyttämään visuaalisuutta kirjoittamisen välineenä. Näen edelleen romaanieni paikat, tapahtumat ja ihmiset piirroksina tai valokuvina, joita kuvailen eri aisteja hyödyntäen.

Ensimmäisen painetun fiktiivisen tekstini kirjoitin vasta nuorena aikuisena. Olin juuri valmistunut äidinkielenopettajaksi ja pääsin mukaan oppikirjatyöryhmään. Seitsemännen luokan kirja oli menossa painoon, mutta käsikirjoituksesta puuttui vielä esimerkki kuvailevasta novellista. Kirjoitin yhdessä yössä historiallisen rakkaustarinan, joka sijoittui Suomenlinnaan. Se tuntui helpolta, tai pikemminkin oikealta. Tarina soljui kuin itsestään, ikään kuin teksti olisi odottanut, että annan sen vihdoin kirjoittaa itse itsensä. Silloin ymmärsin, mitä minun kuuluu tehdä. Kirjoittaminen ei ole minulle vain taito tai työ vaan tapa olla olemassa ja kuunnella itseäni.

Jos saisin sanoa nuorelle itselleni jotain – tai kenelle tahansa, joka pohtii, saako tai uskaltaako kirjoittaa – sanoisin näin: älä odota lupaa tai kehotusta. Kirjoita siitä, mikä sinua kiinnostaa, mikä koskettaa, mitä et saa mielestäsi. Kaikki aiheet eivät ehkä mahdu äidinkielen tuntien tehtävänantoihin, mutta ne mahtuvat vihkoosi, koneellesi, puhelimeesi ja päiväkirjaasi. Kaikki tarinat eivät ole samanlaisia, eikä niiden kuulukaan olla. Sinun äänesi on yhtä arvokas kuin kenen tahansa muun.

Kirjoittaminen on enemmän kuuntelemista kuin puhumista. Se on havainnointia, muistiin merkitsemistä, toistuvia yrityksiä sanoa jokin tunne juuri niin kuin itse haluaa. Ei tarvitse olla paras eikä osata kaikkea heti. Riittää, että haluaa kertoa jotain. Sanoilla on ihmeellinen tapa löytää perille, kun niille antaa mahdollisuuden.

Jutun on mahdollistanut Jenny ja Antti Wihurin rahasto.