Mitä kirjoitin nuorena?

Kuva: Liisa Valonen

Lukufiiliksen uudessa 50-vuotisjuhlavuoden juttusarjassa kirjailijat kertovat, mitä he ovat kirjoittaneet nuorena. Siiri Enoranta on kiitetty ja useasti palkittu kirjailija, joka kirjoittaa sekä nuorille että aikuisille. 

Olen rakastanut tarinoita niin kauan kuin olen ollut olemassa. Äitini opetti minut arvostamaan kaunokirjallisuutta, ja kun olin alle kouluikäinen, kävimme Messukylän lähikirjastossa melkein joka päivä. Muistan, että jos leikin yksin, leikki koostui pääni sisäisestä dialogista, jossa pehmoleluni, pikkuautoni tai milloin mitkäkin hahmot kävivät kohtalokkaita ihmissuhdekeskusteluja – rakkaustarinat olivat aina läsnä! Koulussa äidinkielenopettajat rohkaisivat minua ja saivat minut tuntemaan itseni erityiseksi. He pitivät kirjoittamistani ainekirjoituksista, ja tein niitä hyvin mielelläni. Ensimmäisen ”kirjani” kirjoitin ehkä 10-vuotiaana, se oli parinkymmenen sivun vihkonen heppatytön seikkailuista. Sittemmin tämä kirja on tosin tuhottu teini-iän kritiikinpuuskassa.

Lukioikäisenä en voinut hyvin ja hautasin itseni opiskeluun. Ylisuoritin koulua ahdistuneena, ja tiedän, että oikeasti vietin aikaa myös rakkaiden ystävieni kanssa, mutta päällimmäisenä muistikuvana minulla on etenkin pahimmasta vuodesta, että koulun ulkopuolella joko nukuin tai itkin. Mutta tuossa iässä löysin myös fanifiktion maailman. Lukiossamme oli eräs kiehtova tyyppi, jonka kerran näin piirtelevän nimikirjaimia sydänten sisään. Tiedustelin, mistä oli kyse, ja hän salli minun astua maailmaansa ja vyörytti ylleni kaiken fanifiktiota kohtaan tuntemansa intohimon, jonka vastaanotin riemulla. Nimikirjaimet olivat siis romaanissa seikkailevien henkilöhahmojen, mutta sellaisten, joilla ei alkuperäisessä teoksessa ollut romanttista suhdetta.

Imeydyin onnellisena fanifiktion eskapistiseen maailmaan. Tutustuin kirjoitusfoorumeihin, joilla fanit laittoivat suosikkihenkilöhahmonsa tekemään, mitä itse halusivat. En tuolloin osannut kunnolla pysähtyä arvostamaan sitä, miten valtavan salliva, yhdenvertainen ja tervetulleeksi toivottava ilmapiiri noilla alustoilla vallitsi. Oli ihanaa voida ottaa sateenkaareva monimuotoisuus itsestäänselvyytenä: sellainenhan maailman kuuluisi muuallakin olla. Olin aina jollain tavalla tiennyt olevani queer, vaikkei minulla lapsena toki ollut sille sanoja. Olen lyhyttä teini-iän hämmennyksensekaista hapuiluvaihetta lukuun ottamatta aina pitänyt panseksuaalisuuttani rikkautena, enkä ole joutunut kokemaan juuri lainkaan syrjintää – valitettavasti tilanne on usein hankalampi monille seksuaalivähemmistöjen edustajille. En ole koskaan käsittänyt homofobiaa: mitä se kenellekään kuuluu, että ihmiset rakastavat toisiaan? Miten se voisi häiritä ketään, johon asia ei liity? Fanifiktion maailmasta löysin queer-utopian.

Suurimmassa osassa foorumeiden tarinoita homofobiaa ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Tämä oli radikaalia 2000-luvun alussa, kun valtavirtakulttuurin sateenkaarihahmot yhä usein tapettiin ensimmäisenä, tai he olivat pahoja ja ilkeitä tai korkeintaan päähenkilön huvittavia hovinarreja. Fanien kirjottamien fikkien henkilöt rakastuivat toisiinsa yli luokkaerojen, jähmeiden sukupuolinormien ja kilpailuasetelmien. Kukaan tarinan sisällä ei kauhistunut tai juuri yllättynytkään siitä, että hahmot kuuluivatkin seksuaalivähemmistöihin. Upposin ihastuksissani tähän eskapismin maailmaan, löysin omat lempikirjoittajani ja aloin kirjoittaa itse. Foorumeilla oli vetäviä juonellisia tarinoita, joskus satojen liuskojen pituisia, oli lyhyitä lyyrisiä helmiä, hassuja sekä tunteellisia tarinoita. Ja tietysti pornoa.

Hyvin nuoresta asti olin kiinnostunut ihmiseläimen seksuaalisuudesta. Aikuisten mielestä voi olla sopimatonta, että alaikäinen kirjoittaa pornografisia tekstejä, mutta itseäni ei toki siinä vaiheessa kiinnostanut, mitä mieltä aikuiset asiasta olisivat. Olin löytänyt turvapaikan täynnä ihastuttavan avarakatseisia ihmisiä, paikan jossa toisten mielenkiinnonkohteita ei arvosteltu tai kauhisteltu ja jossa kaikenlaisille tarinoille oli tilaa. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen aloin kirjoittaa suloista, viatonta esikoisromaaniani Omenmean vallanhaltija, ja samaan aikaan kirjoitin fanifiktiofoorumeille erittäin ronskin seksuaalisia tekstejä. Täydellinen tasapaino!

Opin kirjoittamista lukemalla pienestä saakka valtavasti kirjoja, opin äidinkielenopettajiltani ja opiskellessani lukion jälkeen Oriveden Opistossa luovaa kirjoittamista. Mutta ennen kaikkea opin kirjoittamaan fanifiktioyhteisössä, missä oli mahdollista tehdä mitä tahansa, vain mielikuvitus oli rajana. En murehtinut tekstieni genreä tai kohderyhmää, kirjoitin sitä mitä halusin. Nämä opit olen pitänyt mielessäni myös kirjailijanurallani, ja minulle ne toimivat. Osallistuin erilaisiin haasteisiin, joissa tuli kirjoittaa tarina jonkun toisen antamien rajojen puitteissa, annoin ja otin vastaan palautetta ja hioin tekstejäni paremmaksi. Pari näistä silloisista fikkikavereistani on myöhemmin toiminut ateljeekriitikkonani. Kutkuttaa ajatellakin, missä kaikki nuo kirjoittajatähdet ovat tänä päivänä. Minkälaisia asioita he mahtavat nykyään luoda?

En tiedä mistä ammensin itsevarmuuden ja päämäärätietoisuuden esikoisteokseni kirjoittamiseen, mutta alusta saakka olin varma, että Omenmean vallanhaltija valmistuu ja se julkaistaan. Moista harhaista varmuutta kirjailijan ammatissa toki tarvitaankin. Positiivinen vahvistus on äärettömän tärkeää, ja sitä olin saanut kirjoittamiselleni monesta eri lähteestä. Olen ikuisesti kiitollinen fanifiktion kirjoittajille, joiden luota löysin kodin vaikeana aikana. Myöhemminkin elämässä, etenkin hankalina ajanjaksoina, olen palannut lukemaan fanifiktiota milloin mihinkin lähdeteokseen liittyen. On jotain äärettömän lohdullista siinä, että saa lukea lempipariskuntansa päätyvän yhteen sadannetta kertaa, hiukan eri tavalla, mutta aina yhtä varmasti.

Esikoisteokseni julkaisusta on pian 16 vuotta, mutten oikein vieläkään voi uskoa onneani: ihmeellistä että saan toimia tässä rakastamassani ammatissa. Yksi mahtavimmista urallani tapahtuneista asioista on se, että olen löytänyt omista kirjoistani kirjoitettua fanifiktiota. Olen valtavan otettu, jos teokseni voi inspiroida jonkun tekemään lisää taidetta, oli se sitten kirjoitetussa muodossa tai piirretyssä tai vaikkapa sävelmänä!

Jutun on mahdollistanut Jenny ja Antti Wihurin rahasto.