Riina Mattilan pääkirjoitus: ”Matka minuun.”
Riina Mattila on rovaniemeläinen kirjailija ja traumaselviytyjä. Mattilan esikoisromaani Järistyksiä sijoittui toiseksi WSOY:n kirjoituskilpailussa Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta. Esikoisromaani kertoo rohkeudesta rakastaa ja tulla rakastetuksi, tarpeesta tulla kohdatuksi sellaisena kuin on. Mattilan toinen teos Eloonjäämisoppi (Kosmos, 2019) on tositarina siitä, miten seksuaaliväkivallan jättämästä traumasta voi selvitä. Kolmas teos Silmät avatessa on edelleen pimeää (WSOY, 2021) kertoo kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja itsemurhasta.
Tärkein oppimani asia mielenterveydestä lienee se, ettei mielen tarvitse olla särötön, jotta ihminen itse olisi terve ja hyvinvoiva. Vaikka jaksaminen olisi välillä kortilla ja sängystä nouseminen vaikeaa, mielenterveyshaasteet eivät kuitenkaan määritä meistä ketään, eivätkä ole terveytemme mittari.
Minulta kesti pitkään hyväksyä, etteivät terapia, kirjoittaminen, lukeminen ja omien unelmien täyttyminenkään auta aukottomasti siihen, että tuntisi olevansa tasapainossa. Tässä hetkessä koen olevani terve, mutta toisinaan oireilen siitä huolimatta: hermostoni reagoi helposti ärsykkeisiin, stressi laukaisee migreenin ja paniikkikohtausta muistuttavia kauhuolotiloja. Ylikuormitus ja omien tunteideni intensiteetti ahdistavat niin, että tuntuu kuin joku puristaisi keuhkojani. Yritän kuitenkin opetella hyväksymään nämä piirteet itsessäni, sillä ne ovat osa minua.
Nuoruudessa vaikein asia minulle oli se, että minulta puuttui tulevaisuudenusko. Paha olo oli läsnä koko ajan, eikä minulla ollut kokemusta sen loppumisesta. Olin ollut selviytymismoodissa, eräänlaisessa stand by –tilassa 10-vuotiaasta lähtien, joten ymmärrettävästi kasvoin siihen harhaluuloon, että pahan olon määrä on vakio, eikä se tule koskaan loppumaan. Olisin halunnut luovuttaa, mutta (onneksi) en löytänyt siihen uskallusta. Pahimpina vaiheina suoritin päiviä niin kuin olisin ollut unessa ja kotiin päästyäni romahdin lattialle, josta pääsin ylös enää vaivoin. Olin niin väsynyt, että elämässäni on useita jaksoja, joista muistan vain hajanaisia välähdyksiä.
Vasta kun olin käynyt traumapsykoterapiassa toista vuotta, aloin terapeuttini avulla ymmärtää, että olin ollut todella sairas. Silloinen oloni ja niin kutsutut ”selviytymisstrategiani” eivät todellakaan olleet tavanomaisia tai millään mittarilla mitattuina terveitä. Tämän ymmärtäminen oli paitsi huojentavaa, myös äärimmäisen hämmentävää. Ymmärrys toi mukanaan myös surua: olin joutunut kasvamaan aivan liian nuorena aivan liian yksin. Näin jälkikäteen ajattelen, että kuntoutumiseni alkoi tuosta pisteestä: ymmärryksestä, ettei jatkuva ahdistus, itsen mitätöinti ja omien mahdollisuuksien sabotointi ole elämää, jolla valtaosa muista ihmisistä elämäänsä elää. Minullakin oli oikeus hyvään oloon.
Kuntoutumiseni myötä minun on pitänyt tutustua itseeni kuin vieraaseen ja löytää sellaisia elämisen tapoja, jotka edistävät hyvinvointiani ja sopivat juuri minun arkeeni. Lopetin esimerkiksi alkoholinkäytön kokonaan ja lakkasin käymästä sosiaalisissa tilaisuuksissa, joiden tiesin olevan minulle liian kuormittavia.
En väitä, että oman hyvinvoinnin eteen tehtyjen tekojen tai valintojen pitäisi olla suuria tai radikaaleja. Suuret elämäntaparemontit kun tuppaavat jäämään kesken ja aiheuttavat sen takia lisää epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunnetta. Kannustan kuitenkin itsetutkiskeluun ja sen miettimiseen, onko jokin tapa tai ihmissuhde todella sellainen, josta kannattaa pitää kaikin voimin kiinni.
Tässä hetkessä en enää haaveile onnellisesta lopusta tai täydellisestä tasapainosta. Haaveilen siitä, että osaisin rakastaa itseäni myös silloin, kun olen heikoimmillani. Haaveilen siitä, että nykyhetki olisi minulle vallitseva olotila. Ei mennyt, ei tuleva, vaan juuri tämä hetki. Kun sydämeni lyö. Kun olen elossa.
Kun haluan olla elossa.
Jos mielenterveys-asiat mietityttävät tai haluat puhua jonkun kanssa, ota yhteyttä: