Toimittaja Miska Rantanen haluaa sormenjälkensä tietokirjallisuuden historiaan
Kuva: Heidi Piiroinen, Kustantamo S&S
“Pikkuisena tein jo perheelle lehteä, niin kuin varmaan moni muukin. Ei ole kuitenkaan tullut 16-vuotiaana mitään sellaista kirkasta hetkeä, että haluan toimittajaksi.”
Näin kuvailee toimittajaksi päätymistään Helsingin Sanomien toimittaja Miska Rantanen. Päivätyönsä lisäksi hän on kirjoittanut useita tietokirjoja, esimerkiksi Love Records -levy-yhtiön historiikin vuonna 2005 ja Kukkiva syyspervo ruukussa -huumorikuvakirjan vuonna 2013.
“Kun olin päässyt valtiotieteelliseen tiedekuntaan opiskelemaan, välillä läikähti mielessä tutkijan tai toimittajan ura. Kun sain virkamiesharjoittelupaikan Yliopisto-lehdestä, siitä se sitten lähti”, hän kertoo.
Rumba-lehteen levyarvioiden kirjoittamisen jälkeen nuori mies otti harpin, asetti sen kärjen kartalle Helsinki-kotinsa päälle ja piirsi ympyrän, jonka säde oli luonnossa kuusikymmentä kilometriä. Tuon alueen lehtiin hän haki kesätöihin, ja pääsikin.
“Ura eteni pikkuhiljaa, paikasta toiseen. Asia valitsi minut.”
Tietokirjailija Rantasesta tuli pyydettäessä. Kun Lepakkoluolasta eli merkittävästä helsinkiläisestä kulttuurikeskuksesta tehtiin isoa projektia, häntä pyydettiin osaksi sitä. Aiheesta oli 1990-luvulla tekeillä muun muassa dokumenttielokuva, teemaradio ja levy. Rantasen tehtävä oli kirjoittaa paikan monipuolisesta historiasta tietokirja. Syntyi Lepakkoluola – Lepakon ja Liekkihotellin tapahtumia ja ihmisiä (WSOY, 2000).
“Ilmeisesti olin kirjoittanut Hesarissa jotain mikä oli jonkun mielestä kivaa, tuskin muuten olisivat ottaneet yhteyttä. Olin kirjoittanut sitä ennen gradun, ja huomasin, että tällainen kokonaisuuksien pyörittely on hauskaa.”
Kokonaisuuksien hallitseminen oli niin hauskaa, että sen jälkeen Rantanen on kirjoittanut useampiakin tietokirjoja vapaa-ajallaan. Nimenomaan vapaa-ajalla.
“Kun on samaan aikaan päivätyö, kirjoittaminen syö ihmistä rotan lailla. Love Recordsin historiikkiin käytin viikonloput, lomat, palkattomat vapaat ja puolet mielenterveydestä.”
Rantanen sanoo, ettei joitakin oppikirjoja kirjoittavia ihmisiä lukuun ottamatta kukaan tee tietokirjoja Suomessa rahan takia.
“Toki historioitsija Teemu Keskisarja elää sillä, ja muutama kaunokirjailija, jotka ovat kirjoittaneet jonkun suositun tietokirjan.”
Jari Tervo kirjoitti luetun elämäkerran Vesa-Matti Loirista. Kari Hotakaisen kirja Kimi Räikkösestä taas oli niin ostettu, että sen tuottojen turvin suomennettiin vaikeana kirjana tunnettu Päättymätön riemu (englanniksi Infinite Jest). Tietokirjallisuuden arkipäivä ei kuitenkaan ole täynnä tällaisia tapauksia. Rahan sijasta on kyse jostain suuremmasta.
“Toinen jalka päivätyössä kiinni olevalle tietokirjan kirjoittaminen on asia, jolla voi jättää pienen sormenjäljen tietokirjallisuuden historiaan. Sanomalehdet heitetään pois, mutta pätevään tietokirjaan palataan vuosienkin kuluttua.”
Toimittaja tarvitsee tietokirjaa
Useat toimittajat ovat kirjoittaneet ainakin yhden tietokirjan. Kaikilla ei ole halukkuutta tehdä seitsemää teosta, kuten Rantasella. Vaikka yhteys lehtijuttujen ja tietokirjojen kirjoittamisen välillä on ilmeinen, on siitä syytä keskustella silti. Tietokirjat tulevat puheeksi jo, kun Miska Rantanen kertoo siitä, miten toimittaja katsoo maailmaa.
“Toimittaja katsoo maailmaa jäsenneltynä ja miettien, että kaikkeen on kuitenkin koira haudattuna, ja että mikäköhän tässäkin ilmiössä on taustalla. Ennen internetiä tuo asenne edellytti sitä, että luki muita lehtiä ja kävi kirjastossa lainaamassa tietokirjoja, mutta netin aikana välittömät uteliaisuuden puuskat voi katsoa nopeasti Wikipediasta.”
Toimittajan maailmankuvassa tiedolla ja tietokirjallisuudella on siis oma paikkansa, mutta miten nuo kaksi asiatekstin lajia eroavat toisistaan, kun niitä tekee työkseen?
“Pohjimmiltaanhan niissä on kyse samasta asiasta: Otetaan ilmiö, tarkastellaan sitä ja kirjoitetaan niin totuudenmukaisesti kuin voidaan. Käytetään lähteitä ja hermostuneena tarkistetaan niitä ristiriitaisuuksien varalta.”
Erona Rantanen mainitsee sen, että tietokirjan tapauksessa on enemmän aikaa syventyä aiheeseen. Voi pitää pidempiä tutkimis- ja perehtymisjaksoja, eikä sivurönsyjäkään katkota niin ankaralla kädellä kuin päivälehden editointipöydällä.
“Erona on tietysti myös se, ettei tietokirjoista juuri makseta”, Rantanen lisää nauraen.
Internet on paisunut vuosikymmenten aikana, ja nykyään sieltä löytää jo monet artikkelit ja tietokirjat pdf-muodossa. Toimittajalle fyysisen tietokirjan rooli lähteenä onkin pienentynyt. Rantanenkaan ei ole omien sanojensa mukaan pitkään aikaan käyttänyt Helsingin Sanomien omaa kirjastoa, vaikka sellainen on toimituksen käytössä. Tietokirjoja kuitenkin tarvitaan yhä, hän muistuttaa.
“Jos tarvitaan vanhaa tietoa, tietokirja on hyvä. Kaikkihan ei ole netissä, mikä vääristää nuoremman polven käsitystä tiedosta. Big Brother -ohjelman Wikipedia -artikkeli oli pitkään paljon laajempi kuin George Orwellin 1984-kirjan, josta isoveljen käsite siis tulee. Epäsuhta hämärtää asioiden alkuperää ja vaatii ihmiseltä suhteellisuudentajua.”